Matkustaminen: heikot lähtökohdat
Reissaaminen on ollut minulle kipeä aihe jo pitkään, ihan lapsesta saakka. Niin kauan kuin muistan, olen halunnut nähdä koko maailman. Vanhempani kuitenkin kieltäytyivät kivenkovaan matkustamasta muualle kuin mökille tai satunnaiselle rantalomalle: pakettimatkalle, joka näytti joka kerta samalta: turvallinen Euroopan maa, kuten Kreikka tai Espanja, keskimäärin kahden viikon reissu ja kolmen tähden hotelli uima-altaalla alle kilometrin päässä hiekkarannasta.
Aamulla noustiin ylös, syötiin hotellin runsas aamiainen (miten se onnistuikin olemaan joka paikassa samanlainen?) ja sitten mentiin läheiselle uimarannalle. Levitettiin pyyhkeet hiekalle ja otettiin aurinkoa ja uitiin vuoron perään puoleen päivään asti. Joskus luettiin kirjaa, pelattiin korttia tai pelattiin rantatennistä tai heiteltiin frisbeetä. Auringonpaahteen käydessä liian kuumaksi suuntasimme supermarketin kautta hotellille. Ostimme yleensä hedelmiä, jogurttia tai muuta kevyttä lounasta. Sitten pidettiin siestaa hotellilla, kunnes aurinko oli vanhempieni mielestä tarpeeksi alhaalla. Sai nukkua tai lukea kirjaa, mutta hiljaa piti olla. Kun olin tarpeeksi vanha, suunnistin joskus yksikseni hotellin autiolle uima-altaalle. Illalla lähdettiin aina samanlaiselle kävelylle. Kävelimme kauppojen ja ravintoloiden täplittämää rantabulevardia pitkin, kunnes olimme niin nälkäisiä, että menimme syömään. Illallinenkin oli aina samanlainen: kanaa tai kebabia ja ranskalaisia. Äiti saattoi joskus uskaltaa ottaa jotain paikallista, mutta erään koppakuoriaisepisodin jälkeen yhä harvemmin.
Vanhempana aloin yhä enemmän kinuta muunlaisia lomia. ”Lähdetään New Yorkiin,” rukoilin. ”Lähdetään pliis Egyptiin! Voidaanko käydä Thaimaassa? Mä haluaisin käydä Japanissa!” Vastaus oli aina ei. Joko lentomatka oli liian pitkä, kohdemaassa liian kuuma tai liian vaarallista. Aina löytyi joku selitys, miksi ei voinut lähteä. Koulukaverini kävivät kuitenkin vanhempiensa kanssa siellä sun täällä, eikä heillä näyttänyt olevan mitään ongelmia.
Tein alaikäisenä kaksi yllä mainitusta rantalomakuviosta poikkeavaa matkaa, eikä kumpikaan ollut suuri menestys. 15-vuotiaana kävin kolmen viikon kielikurssilla Brightonissa. Vaikka oli kesä, sää oli sateinen, tuulinen ja kylmä. Koko aikana ei tullut yhtä ainuttakaan päivää, jolloin olisi tarjennut rannalla, saatikka pystynyt uimaan meressä. Ruoka oli todella rasvaista ja suolaista, mikä sai minut voimaan huonosti kolme viikkoa putkeen. Lounas oli maapähkinävoileipä ja perunalastuja. Brightonissa ei alun viehätyksen jälkeen tuntunut olevan mitään tekemistä, paitsi käydä Tescossa ja H&M:ssä. Ryhmä oli iso, mutta kavereita en saanut.
Lukiossa sain vihdoin ruinattua itselleni kaupunkiloman. Lähdimme äidin kanssa viikoksi Roomaan. Koska oli maaliskuu, Rooma oli (myös) sateinen, tuulinen ja ihan järkyttävän kylmä. Meinasin jäätyä joka päivä joka paikkaan. Emme löytäneet yhtäkään pizzeriaa (miten voi olla?!). Lopulta sain paikallisesta jäätelöstä niin järkyttävän mahataudin, että siitä en halua edes kirjoittaa.
Reissaamiskokemukseni olivat niin keskinkertaisia ja epäinnostavia, että vaivuin masennukseen ja lopetin reissaamisen. Sillä välin muut kävivät vaikka missä pitämässä hauskaa, mutta minä en vaan jotenkin osannut.
Hinku nähdä maailmaa ei kuitenkaan lähtenyt pois vaan reissulistani kasvoi kokoajan.
Nyt minun on löydettävä oma tapa matkustaa. Itselleni paras ja nautinnollisin tapa. En suostu ajattelemaan, että matkustaminen ei ole minua varten, vaikka lapsuuden kokemukset niin haluavatkin osoittaa.
Aamulla noustiin ylös, syötiin hotellin runsas aamiainen (miten se onnistuikin olemaan joka paikassa samanlainen?) ja sitten mentiin läheiselle uimarannalle. Levitettiin pyyhkeet hiekalle ja otettiin aurinkoa ja uitiin vuoron perään puoleen päivään asti. Joskus luettiin kirjaa, pelattiin korttia tai pelattiin rantatennistä tai heiteltiin frisbeetä. Auringonpaahteen käydessä liian kuumaksi suuntasimme supermarketin kautta hotellille. Ostimme yleensä hedelmiä, jogurttia tai muuta kevyttä lounasta. Sitten pidettiin siestaa hotellilla, kunnes aurinko oli vanhempieni mielestä tarpeeksi alhaalla. Sai nukkua tai lukea kirjaa, mutta hiljaa piti olla. Kun olin tarpeeksi vanha, suunnistin joskus yksikseni hotellin autiolle uima-altaalle. Illalla lähdettiin aina samanlaiselle kävelylle. Kävelimme kauppojen ja ravintoloiden täplittämää rantabulevardia pitkin, kunnes olimme niin nälkäisiä, että menimme syömään. Illallinenkin oli aina samanlainen: kanaa tai kebabia ja ranskalaisia. Äiti saattoi joskus uskaltaa ottaa jotain paikallista, mutta erään koppakuoriaisepisodin jälkeen yhä harvemmin.
Vanhempana aloin yhä enemmän kinuta muunlaisia lomia. ”Lähdetään New Yorkiin,” rukoilin. ”Lähdetään pliis Egyptiin! Voidaanko käydä Thaimaassa? Mä haluaisin käydä Japanissa!” Vastaus oli aina ei. Joko lentomatka oli liian pitkä, kohdemaassa liian kuuma tai liian vaarallista. Aina löytyi joku selitys, miksi ei voinut lähteä. Koulukaverini kävivät kuitenkin vanhempiensa kanssa siellä sun täällä, eikä heillä näyttänyt olevan mitään ongelmia.
Tein alaikäisenä kaksi yllä mainitusta rantalomakuviosta poikkeavaa matkaa, eikä kumpikaan ollut suuri menestys. 15-vuotiaana kävin kolmen viikon kielikurssilla Brightonissa. Vaikka oli kesä, sää oli sateinen, tuulinen ja kylmä. Koko aikana ei tullut yhtä ainuttakaan päivää, jolloin olisi tarjennut rannalla, saatikka pystynyt uimaan meressä. Ruoka oli todella rasvaista ja suolaista, mikä sai minut voimaan huonosti kolme viikkoa putkeen. Lounas oli maapähkinävoileipä ja perunalastuja. Brightonissa ei alun viehätyksen jälkeen tuntunut olevan mitään tekemistä, paitsi käydä Tescossa ja H&M:ssä. Ryhmä oli iso, mutta kavereita en saanut.
Lukiossa sain vihdoin ruinattua itselleni kaupunkiloman. Lähdimme äidin kanssa viikoksi Roomaan. Koska oli maaliskuu, Rooma oli (myös) sateinen, tuulinen ja ihan järkyttävän kylmä. Meinasin jäätyä joka päivä joka paikkaan. Emme löytäneet yhtäkään pizzeriaa (miten voi olla?!). Lopulta sain paikallisesta jäätelöstä niin järkyttävän mahataudin, että siitä en halua edes kirjoittaa.
Reissaamiskokemukseni olivat niin keskinkertaisia ja epäinnostavia, että vaivuin masennukseen ja lopetin reissaamisen. Sillä välin muut kävivät vaikka missä pitämässä hauskaa, mutta minä en vaan jotenkin osannut.
Hinku nähdä maailmaa ei kuitenkaan lähtenyt pois vaan reissulistani kasvoi kokoajan.
Nyt minun on löydettävä oma tapa matkustaa. Itselleni paras ja nautinnollisin tapa. En suostu ajattelemaan, että matkustaminen ei ole minua varten, vaikka lapsuuden kokemukset niin haluavatkin osoittaa.
Kommentit
Lähetä kommentti