Kulutus ja kapitalismi
Eikö ole hassua, että käytämme niin paljon aikaa esineiden ja tavaroiden ja palvelujen parissa, kun valitsemme yhä uudestaan asioita, joita emme välttämättä edes halua tai tarvitse?
Aikaisemmin, kun minulla oli mielin määrin rahaa, ostelin jatkuvasti tavaroita murehtimatta, tarvitsenko niitä vai en. Ostelin, koska shoppailu oli hauskaa. Viime aikoina olen kuitenkin elänyt tosi niukalla budjetilla, enkä ole voinut tehdä niin. Jos olen halunnut jotain, olen joutunut kysymään itseltäni, onko minulla varaa ja jos on, kuinka pitkän ajan päästä? Sitten olen tehnyt säästämissuunnitelman ja systemaattisesti pistänyt rahaa sivuun, jotta saisin lopulta sen toivotun asian. Yllättävän montaa tavaraa varten ei jaksa säästää. Olen sanonut, että antaa olla. Enkä ole edes jaksanut käydä ostoskeskuksissa tai kaupoilla ruokakauppaa lukuun ottamatta.
Suhteeni tavaroihin ja shoppailuun on muuttunut.
Tässä taannoin minulla oli hetki aikaa pyörähtää korukaupassa, kun odotin ystävääni. Olen pitkään haaveillut uudesta rannerenkaasta edellisen (kyllä, minulla oli vain yksi!) mentyä rikki viime kesänä. Puoli vuotta ja risat olen siis paininut sen kysymyksen kanssa, onko rannerengas minulle niin tärkeä tavara, että käyttäisin siihen rahat, joilla voisin ostaa itselleni vaikkapa ruokaa tai kirjan, jota ei löydy kirjastoista. Ruoka ja kirjat ovat vieneet voiton tähän asti.
Katselin rannerenkaita korukaupassa. Niitä oli aivan järjettömiä määriä, siis ihan joka makuun! Oli jokaista sateenkaaren väriä, mustaa, valkoista, hopeaa, kultaa, nahkaa, pitsiä ja kangasta. Oli jäykkää ja roikkuvaa, leveää ja kapeaa, erilaisilla helyillä, tupsuilla, helmillä, kristalleilla, kuvioilla - siis ähkyyn asti valinnanvaraa!
Ympärilläni oli muitakin katselemassa koruja. Ihmiset kävelivät toistensa ohi korulta toiselle, tutkivat ja sovittelivat niitä omiin ajatuksiinsa tai korvanapeista kuuluviin ääniin syventyneinä. Keskustassa - jossa tämä tapahtui - oli muutenkin paljon ihmisiä lauantaina, suurin osa ostoskassien kanssa. Katselin tätä menoa ja päähäni pälkähti ajatus "onpas kummallista ja mielenkiintoista nähdä, miten me kuluttajat pyöritämme kapitalistista yhteiskuntaa". Yhtäkkiä ihmiset ostoskasseineen näyttäytyivät minulle kapitalistisen koneiston rattaina. Ihmiset olivat tekemässä jotakin, mikä ei tuntunut olevan heille kovin luonnollista. Tajusin, että heidän ihmisyytensä oli ikään kuin piilossa kuluttajan ulkokuoren takana. He näyttivät ihmisiltä, mutta käyttäytyivät kuin ohjelmoidut koneet.
Olen toki ennenkin tiennyt tämän kaiken - teoriassa. Nyt tilanne oli kuitenkin sillä tavalla erilainen, että tuntui, niin kuin olisin kokenut pienimuotoisen valaistumisen, ahaa-elämyksen. Minä sisäistin, käsitin, ymmärsin sen, mitä olin jo pitkään tiennyt. "Tätä se siis tarkoittaa," mietin. Vau.
Aikaisemmin, kun minulla oli mielin määrin rahaa, ostelin jatkuvasti tavaroita murehtimatta, tarvitsenko niitä vai en. Ostelin, koska shoppailu oli hauskaa. Viime aikoina olen kuitenkin elänyt tosi niukalla budjetilla, enkä ole voinut tehdä niin. Jos olen halunnut jotain, olen joutunut kysymään itseltäni, onko minulla varaa ja jos on, kuinka pitkän ajan päästä? Sitten olen tehnyt säästämissuunnitelman ja systemaattisesti pistänyt rahaa sivuun, jotta saisin lopulta sen toivotun asian. Yllättävän montaa tavaraa varten ei jaksa säästää. Olen sanonut, että antaa olla. Enkä ole edes jaksanut käydä ostoskeskuksissa tai kaupoilla ruokakauppaa lukuun ottamatta.
Suhteeni tavaroihin ja shoppailuun on muuttunut.
Tässä taannoin minulla oli hetki aikaa pyörähtää korukaupassa, kun odotin ystävääni. Olen pitkään haaveillut uudesta rannerenkaasta edellisen (kyllä, minulla oli vain yksi!) mentyä rikki viime kesänä. Puoli vuotta ja risat olen siis paininut sen kysymyksen kanssa, onko rannerengas minulle niin tärkeä tavara, että käyttäisin siihen rahat, joilla voisin ostaa itselleni vaikkapa ruokaa tai kirjan, jota ei löydy kirjastoista. Ruoka ja kirjat ovat vieneet voiton tähän asti.
Katselin rannerenkaita korukaupassa. Niitä oli aivan järjettömiä määriä, siis ihan joka makuun! Oli jokaista sateenkaaren väriä, mustaa, valkoista, hopeaa, kultaa, nahkaa, pitsiä ja kangasta. Oli jäykkää ja roikkuvaa, leveää ja kapeaa, erilaisilla helyillä, tupsuilla, helmillä, kristalleilla, kuvioilla - siis ähkyyn asti valinnanvaraa!
Ympärilläni oli muitakin katselemassa koruja. Ihmiset kävelivät toistensa ohi korulta toiselle, tutkivat ja sovittelivat niitä omiin ajatuksiinsa tai korvanapeista kuuluviin ääniin syventyneinä. Keskustassa - jossa tämä tapahtui - oli muutenkin paljon ihmisiä lauantaina, suurin osa ostoskassien kanssa. Katselin tätä menoa ja päähäni pälkähti ajatus "onpas kummallista ja mielenkiintoista nähdä, miten me kuluttajat pyöritämme kapitalistista yhteiskuntaa". Yhtäkkiä ihmiset ostoskasseineen näyttäytyivät minulle kapitalistisen koneiston rattaina. Ihmiset olivat tekemässä jotakin, mikä ei tuntunut olevan heille kovin luonnollista. Tajusin, että heidän ihmisyytensä oli ikään kuin piilossa kuluttajan ulkokuoren takana. He näyttivät ihmisiltä, mutta käyttäytyivät kuin ohjelmoidut koneet.
Olen toki ennenkin tiennyt tämän kaiken - teoriassa. Nyt tilanne oli kuitenkin sillä tavalla erilainen, että tuntui, niin kuin olisin kokenut pienimuotoisen valaistumisen, ahaa-elämyksen. Minä sisäistin, käsitin, ymmärsin sen, mitä olin jo pitkään tiennyt. "Tätä se siis tarkoittaa," mietin. Vau.
Tuo asioiden sisästäminen tapahtuu aivan liian harvoin nykyihmisellä. Kun ei ole elintärkeistä asioista kyse, kuten vaikkapa kivikaudella, jolloin oli tärkeätä tietää, minkä värisiä marjoja uskaltaa syödä niin ihminen kulkee tiensä aika pitkälti automaattiohjauksella. Olen myös työttömyyden mukanaan tuoman varattomuuden myötä löytänyt tuon saman oivalluksen, miten olemme vain pieni osa sitä suurta koneistoa, joka tuottaa hyvinvointia vain pienelle joukolle ihmisiä.
VastaaPoistaEn sano, etteikö työmuurahaisen elämä olisi jossain määrin tärkeä, enemmänkin järkyttää ajatus siitä, miten helposti olemme korvattavissa ja täten miten vähän voimme vaikuttaa kokonaisuuteen nähden.
Itselläni on ollut hakusessa rannekello jo muutaman vuoden. Edellistä käytin 32 vuotta, niin helppoa ei ole ollut löytää silmää miellyttävää kelloa. Olen jo ajatellut korjauttavani tuon kellon kun yksinkertaisesti en vain löydä silmää miellyttävää kelloa. Tämä tukisi kestävää kehitystä, mutta korjauksen hinta voi helposti ylittää kellon arvon ja korjauksen hinnalla saisin varmasti ostettua useamman "hinnat alkaen"-kellon.
Ajatus uuden hankkimisesta tulee ehkä siitä, että tuon kellon sain 6-vuotiaana ja se on lasten kello ja sopii miehen ranteeseen aika heikosti. Sitä vain on vuosikymmenten kautta leimaantunut esineisiin ja se on minusta aika huolestuttavaa, että miksi tuntee tarpeelliseksi sitoa muistoja esineisiin, sen sijaan että niissä kulkisi mukana ihmiset.
Aikamme henki vain on, että tavaroita rakastetaan ja ihmisiä käytetään kun sen pitäisi olla päinvastoin
Esineissä ja rakkaudessa niihin ei sinänsä ole mitään pahaa. Nykykuluttajaahan luonnehtii nimenomaan se, että hän EI rakasta omistamiaan esineitä - ja miten voisikaan, kun suurin osa niistä on halpaa muovia tai suunniteltu rikkoutumaan lyhyen ajan päästä. Kuluttaja rakastaa kuluttamista. Hän ei saa kiintyä hyvälaatuisiin esineisiin liikaa, sillä silloin hän ei korvaisi niitä uusilla, trendikkäämmillä versioilla.
PoistaEhkä sidomme muistoja esineisiin, koska ne pysyvät aina samanlaisina. Muisto - sellaisena kuin se oli - jähmettyy esineeseen ikuisesti muuttumattomana. Ihmiset ja ihmissuhteet sen sijaan muuttuvat. Heihin kytköksissä olevat muistotkaan eivät säily ikuisesti lumivalkoisina.
Nurinkurista on, että emme ymmärrä, missä elämän todellinen arvo piilee. Tiedämme, että onni on läheisissä ihmisissä, terveydessä, inspiraatiossa ja hauskanpidossa, luovuudessa ja oman itsensä toteuttamisessa. Mutta ovatko nämä asiat elämässämme ykkössijalla? Joskus tarvitaan vakava sairastuminen tai muu onnettomuus tämän kaiken tajuamiseen.