Järki ja tunteet (Sense and Sensibility) - voiko elokuvien kritisointi olla positiivinen asia?

Tuntuu, et olen niin kuin joku rikkinäinen levy aina, kun tulen tänne sanomaan, miten kova ikävä minulla on ollut tätä blogia ja että nyt alan taas kirjoittaa. Sitten pidän kuitenkin taas jonkun vuoden tauon. Tuntuu, että tämä blogi kulkee rinnakkaistodellisuudessa. Rinta rinnan elämäni kanssa, mutta samalla aina jossain lasin takana.

Minulla ei varsinaisesti koskaan ole mitään sanottavaa ja sitten samaan aikaan minulla on kuitenkin ihan hirveästi sanottavaa. Mutta sitten kun osa siitä sanottavasta on vihaista paasaamista, mikä saattaa hävettää minua ja sitten en koskaan tiedä, mitä minun kannattaa julkaista ja mitä ei. Sitten ajattelen, että äh, antaa olla. Ihmiset sitä paitsi sanovat, että kukaan ei lue enää blogeja tai pitkiä tekstejä. Nykyään kannattaa kuulemma tehdä vain videoita, ja korkeintaan parin lauseen kirjoitelmia.

Joskus tekee mieli ihan kauheasti kirjoittaa pohdiskelevia tekstejä elokuvista. Olen aina rakastanut elokuvia ja niiden pohdiskelua. Mielestäni tarinat ovat mielenkiintoisia ja niissä on monesti paljon kerroksia ja mielenkiintoisia teemoja. Minä en voi koskaan vain katsoa elokuvaa. Minulla alkaa automaattisesti pyöriä pohdintakelat.

Esimerkiksi muutama päivä sitten tai joskus katsoin elokuvan Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, Emma Thompson, Kate Winslet, Hugh Grant, Alan Rickman…). Katsoin sen, koska YouTube tarjoili minulle videota Hugh Grantin ja Emma Thompsonin haastattelusta, jossa he puhuivat tästä elokuvasta. Yksi asia, mikä minua jäi kiinnostelemaan, oli se, että tämä elokuva on Ang Leen ohjaama. Grant ja Thompson juttelivat Ang Leesta ja minä ajattelin, ”Hmm… Brokeback Mountain”. Sitä paitsi minua kiinnostaa aasialaiset kulttuurit ja Ang Lee on Taiwanista, minne minäkin olen tehnyt yhden elämäni ikimuistoisimmista matkoista.

Toinen syy, miksi halusin katsoa elokuvan, oli se, että Briteissä vaikuttaa olevan sellainen ihana yhteisö. Tuntuu, että samat tutut naamat seilaavat elokuvasta toiseen. Harry Potterissakin on useampi Järki ja tunteet -näyttelijä ja samat naamat ilmestyivät myöhemmin Love Actuallyyn. Kaikki tuntuvat olevan kavereita keskenään, heillä on inside-huumoria, ja se vaan on jotenkin niin ihanaa. Minäkin haluaisin olla osa tuollaista yhteisöä.

Itse elokuvasta minulla ei ole paljoa sanottavaa (paitsi että se oli hyvä, suosittelen!). Yksi räikeä epäkohta oli mielestäni se, että rakastavaisen välillä ei lopussakaan ollut suudelmaa tai mitään läheisyyttä! Suudelmakohtaus oli kuulemma kuvattu ja kävin katsomassa sen YouTubesta, mutta se ei ollut päässyt elokuvaan! Mielestäni tämä oli siitäkin syystä hirveä rikos, että kun päähenkilön Elinorin oli nimenomaan tarkoitus olla sellainen järki-ihminen, niin hänen kuului silloin kasvaa siihen suuntaan, että hän kuitenkin löytää sisältään rakkauden tunteita, ja lopussa palkinto katsojalle olisi ollut nähdä, kun hän vihdoin edes hetkeksi päästää estoista irti ja antautuu jonkinlaiselle läheisyydelle, oli se suudelma tai joku muu juttu. Eikä se mistä lie syystä pois jäätetty suudelmakohtaus edes mielestäni ollut niin palkitseva kuin mitä olisi voinut olla. Tai olisi pitänyt olla.

En ole lukenut kirjaa, mutta silmääni pisti tosiaan muutenkin se, että en havainnut päähenkilöillä erityisesti mitään kasvua? Onko se kirjassakin näin? Kun kyllähän tarinassa kuuluu olla kasvua ja oppimista vai onko tämä joku uusi tyylisuunta, jossa sitä ei ole? Looginen kasvusuunta olisi ollut, että siskot olisivat oppineet toisiltaan. Marianne olisi tajunnut, että välillä on hyvä käyttää järkeä, ja Elinor olisi tajunnut, että välillä kannattaa antautua tunteille. Toisaalta täytyy myöntää, että katsoin elokuvan niin älyttömän väsyneenä (olen aina älyttömän väsynyt), että jotkin yksityiskohdat saattoivat jäädä huomaamatta.

Elokuvakritiikissä ylipäätään minua häiritsee, että moni ei pidä siitä. Moni ei pidä siitä, että joku kritisoi elokuvia, kirjoja tai jotain muuta, erityisesti silloin, jos kyseessä ei ole ammattilainen vaan joku, joka ei tiedä niistä mitään. Sitä pidetään negatiivisena ja ikävänä. Että kakkumonttu kiinni ja tee ite parempi.

Mutta kun minä ihan oikeasti rakastan elokuvia ja niiden kritisointia! Voin olla väärässä, mutta mielestäni en tee sitä kateudesta vaan ihan aidosta rakkaudesta tarinoihin ja kaikkeen. Uskon kyllä ymmärtäväni, että kirjan tai elokuvan tekeminen on ihan järjettömän monimutkainen ja iso prosessi. Jos itse yrittäisin kirjoittaa kirjan, niin siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa että saisin sen valmiiksi, se olisi varmasti niin huono, että edes paras ystäväni ei jaksaisi lukea sitä.

Ehkä voisin alkaa puhua kritiikin sijaan filosofisesta pohdiskelusta. 

---

 

Lisää tekstejä elokuvista:

Forrest Gump ja luottamus elämään

Vera Dreams of Jiro

Mitä lempielokuvasi kertoo sinusta?