Kirjoittaminen on ristiriitaista

Toivottavasti en tee blogin kanssa nyt sitä virhettä taas, että alan väkisin vääntää. Välillä teen jotain ns. ”puolivahingossa” ja se on kivaa ja siitä tulee kiva olo, mutta sitten mietin heti, että NONI sainpas!

Sainpas kiinni jonkun kivan jutun ja nyt se on minun ikuisesti ja pidän sen tässä lähellä enkä ikinä päästä irti.

Mutta kun kivat jutut eivät toimi niin. Niitä ei voi ottaa vangiksi ja pakottaa töihin. Tai voi, mutta se on orjatyötä ja sitten se kiva juttu muuttuu mustaksi ja kuolee.

Tätä minä kuitenkin aina teen. Väijyn kivoja juttuja niin kuin joku metsästäjä saalista. Yritän napata ne kiinni ja pakottaa olemaan kivoja AINA. Vähän niin kuin joku narri, joka pakotetaan olemaan hauska kuoleman uhalla. Yritä siinä sitten vitsailla. Heh heh.

Toisaalta tarvitseeko kirjoittamisen olla aina kivaa? Onhan se paljon muutakin. Terapeuttista, tapa purkaa tunteita ja jäsentää ajatuksia. Kirjoitan joka tapauksessa lähes päivittäin omaan vihkoon. Aloin kirjoittaa jo 10-vuotiaana lähes päivittäin. Aikuisena löysin Julia Cameronin aamusivut ja tajusin, että kirjoittaminen voi ihan oikeasti olla terapeuttista. En tiedä, mitä ajattelin sen olevan aikaisemmin.

Kirjoitin lapsena paljon esimerkiksi kesäisin mökillä, kun oli tylsää (ei ollut älylaitteita), mutta myös muulloin. Kyllähän se nyt on ihan selvää, että sen tarkoitus oli silloinkin terapeuttinen, mutta en minä silloin tuntenut sanaa ”terapia” enkä olisi osannut kuvailla sitä niin. 

Itse asiassa vielä pitkään aikuisikäisenäkään en ymmärtänyt, mitä ”terapeuttinen” kirjoittaminen tarkoittaa. Tai miksi maalaamista ja käsitöitäkin sanotaan joskus terapeuttisiksi. Ajattelin terapeuttinen-sanan tarkoittavan ehkä jotakin semmoista, että jutellaan ammattiterapeutin kanssa ja hän valaisee asiakkaan vahingollisia käyttäytymismalleja, esittää kysymyksiä ja ohjaa asiakasta kohti asiakkaalle tärkeitä tavoitteita ja arvoja. Sitten kun joku naistenlehdessä kertoi saaneensa ”terapiaa” vaikka kirjoittamisesta ja maalaamisesta, olin tosi hämmentynyt ja ärsyyntynytkin.

Kirjoittaminen on kivaa silloin, kun tulee mieleen joku kiva kevyt aihe. Esimerkiksi leffoista on kiva kirjoittaa, tai käsitöistä, tai ruoasta, tai kirjoista. Mutta vaikka olen kuinka yrittänyt, kirjoittaminen ei koskaan pysy pelkästään kivoissa aiheissa. (Ei tietenkään!) Kirjoittaminen heijastaa elämää ja elämässä on paljon muutakin: vaikeita asioita, tylsiä asioita, ahdistavia asioita… Olen kirjoittanut myös itseäni ahdistavista asioista ja saanut myös ahdistavaa palautetta, joka on pahimmillaan saanut minut pelkäämään julkaisemista ja välttelemään blogia kokonaan.

Kerran kritisoin ajatusta Suomesta maailman parhaana maana ja nostin esille asioita Suomessa, jotka olivat huonosti ja ahdistivat. Yhdessä kritiikkiä herättäneessä tekstissäni pohdin, voisiko huono itseluottamus tehdä menestyksestä mahdotonta, vaikka asiantuntemusta olisi. Koska asiantuntemus on (suomalaisten) ihmisten mielestä niin ykkösasia, että mitään turhia itseluottamuksia ei pitäisi tarvita ollenkaan. Ja paheksuntaa herättävät esim. nuoret tubettajat, joilla on paljon seuraajia ja vaikutusvaltaa, vaikka heillä ei olisi asiantuntemusta yhtään mistään.

Anyway, pointti oli vaan se, että välillä pitää kirjoittaa vaikeista aiheista. Joskus kirjoittaminen – tai siis julkaiseminen ja kritiikin vastaanottaminen – voi olla ihan pirun raskasta. Varsinkin, kun sitä tekee yksin.

Olen kuitenkin saanut myös positiivista palautetta. Tämä oli siis sitä aikaa, kun Facebookin joissain ryhmissä sai vielä jakaa omia tekstejä ja herätellä niistä keskustelua. Olin jäsenenä esim. Erityisherkät-ryhmässä. Koin, että tekstini herättivät siellä mielenkiintoa, ja keskustelin siellä mielelläni ihmisten kanssa. Sitten blogitekstien jakaminen muistaakseni joko kiellettiin kokonaan tai siitä tehtiin jotenkin tosi vaikeaa. Se tuntui niin kurjalta ja epäreilulta, että koko kirjoittamisesta meni maku pitkäksi aikaa, enkä muistaakseni halunnut olla enää siinä ryhmässäkään mukana. Olin saanut ryhmien kautta paljon lukijoita ja yhtäkkiä ne kaikki katosivat. Toisaalta podin silloin muutenkin somekriisiä (ja poden tavallaan edelleen).

Jälkeenpäin olen lukenut niitä kaikkein raskaimpia ja vaikeimpia tekstejäni ja olen kyllä niistä aivan erityisen ylpeä. Niiden lukeminen saattaa tuntua vielä vuosienkin päästä liikuttavalta ja merkitykselliseltä. Olen ylpeä rohkeudestani julkaista jotain ristiriitaista ja tarkoituksella haastavaa ja vastaanottaa kritiikki. Se oli silloin ihan kauheaa mutta jälkeenpäin olen itsestäni ylpeä.

Minulla on aina ollut haasteita sen kanssa, että uskaltaisin sanoa jotain epäsopuisaa. Minut on kuitenkin kasvatettu olemaan aina supersopuisa. Ehkä juuri siitä syystä minua kiehtovat ja vetävät puoleensa sellaset vähän vaikeat, ristiriitaiset aiheet. Tykkään tosi paljon ns. unpopular opinion:eista, epäsuosituista mielipiteistä. Koen ne mielenkiintoisina. Tykkään tosi paljon ottaa jotain ns. ”yleisesti hyväksyttyä” ja katsoa sen toiselle puolelle. Se on mielestäni myös kivaa tai se voisi olla kivaa, jos sen ei tarvitsisi olla niin vakavaa.

Paradoksaalisesti voisi sanoa, että vaikka koen käyttäytyväni epäsopuisasti, olen itse asiassa sopuisuuden asialla. Kun otan puheeksi jonkun vaietun epämukavan vähemmistöasian, koen silloin olevani sopuisuuden asialla. Koska sopuisuutta on se, että mukaan otetaan ihan kaikki. Esimerkiksi pääministeri ei ole ”koko kansan pääministeri” silloin, jos hän kritisoi jotakin osaa väestöstä ja sulkee keskustelun ulkopuolelle. On ehkä vaikeaa silloin sanoa, että hei, sinun pitäisi olla koko kansaa varten, sinun pitäisi yrittää ymmärtää kaikkia ja luoda ihmisten välille turvallista keskustelua eikä erottaa ihmisiä toisistaan. Mutta eikö se ole kuitenkin totta? Näinhän se on? 

Eli blogini herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Tai voihan samoin kokea omasta sometilistä vaikka. Että välillä se on helppoa ja kivaa ja sitten sen toivoisi aina olevan sellaista, mutta ei se ole. Tulee jotain vaikeaa ja epämukavaa. Mitä sitten? Haluaako silloin jatkaa vai pitää tauon? Miltä tuntuu jakaa vaikeita asioita, olla haavoittuvainen? Miten ihmiset reagoivat? Saako osakseen tukea ja kannustusta vai arvostelua ja tahallista väärinymmärtämistä?

Palaan aina uudestaan tämän blogin pariin, koska se on kokonaisuutena kuitenkin tärkeä ja se heijastaa minua sellaisena kuin olen. Niin kuin minä, myös blogini on välillä vakava, välillä hauska, välillä kevyt ja hölmö, välilla raastava, välillä vihainen ja välillä provosoiva. Kun valitsin sille nimeä, en ajatellut mitään sen kummempaa, mutta kun katson blogiani näiden kaikkien vuosien jälkeen, kyllä se taitaa olla aika aito. Oudosta en sitten teidä.

 

---

 

Katso myös:

Tämän blogin tarkoitus?

Oman äänen kadottaminen ja löytäminen