Minun ei tarvitse muuttua
Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän asioita olen yrittänyt muuttaa itsessäni. Pientä lasta tällaiset ajatukset eivät vaivaa, mutta pikku hiljaa sitä alkoi uskoa, että oli muututtava saadakseen hyväksyntää.
Lapsena ja teininä halusin olla coolimpi, naisellisempi, hauskempi, rennompi... mitä tahansa, että tulisin hyväksytyksi. Aikuisena tajusin, että minun olisi ensisijaisesti hyväksyttävä itse itseni, mutta se oli tuskastuttavan vaikeaa. Yritin muuttua joksikin, kenet olisi helpompi hyväksyä. Yritin olla coolimpi, naisellisempi, hauskempi ja rennompi. Vertailin itseäni lakkaamatta muihin (ja vertailen edelleen) ja tunsin huonommuutta miljoonasta eri asiasta.
Meditaatio on minulle älyttömän hankalaa ja näen asiantuntijoiden kutsuvan tällaisia ihmisiä psykologisesti ja henkisesti heikoiksi. Kun on meditoinut muutaman vuoden ja tehnyt niin paljon muita henkisiä harjoituksia mielenterveyden vahvistamiseksi, ei tee mieli kutsua itseään kovin heikoksi.
Näen ihmisten ympärilläni tekevän helposti monia asioita, joita minä en osaa. He löytävät itselleen työpaikkoja, integroituvat työyhteisöihin, luovat uraa. He deittailevat ja muodostavat romanttisia suhteita aina teini-ikäisistä saakka. He pystyvät puhumaan puhelimessa vieraille ihmisille ilman paniikkia. Jos heidän elämässään menee jokin vikaan, he toipuvat siitä ihmissuhteiden ja mukavan tekemisen kautta. Eivätkä mene pois tolaltaan vuosiksi eteenpäin. He eivät kelaa päässään läpi, mitä se yksi tyyppi sanoi heille silloin kerran viisitoista vuotta sitten. He pystyvät unohtamaan ja jatkamaan elämää. Terapiassa heidän menneisyyttään pitää kaivella, koska he eivät muista siitä kovin paljoa. He pystyvät tekemään asioita lyhyellä varoitusajalla ahdistumatta ja sanovat toisilleen asioita tyyliin ”mennään joskus lounaalle”, mutta eivät koskaan mene.
Muiden ihmisten kokemusmaailma on tuntunut minusta aina monimutkaiselta ja hankalalta. Olen nähnyt käsittämättömän paljon vaivaa, että kuuluisin joukkoon, mutta en vain onnistu siinä.
On aika alkaa hyväksyä, että minun ei tarvitse muuttua.
Minun ei tarvitse vähentää netin käyttöä, mennä väkisin ulos tai piirtää tietynlaisia kuvia, jotta tulisin hyväksytyksi. En enää jaksa tökkiä kuutiopalikalla pyöreään reikään. Suurin osa valveillaoloajastani kuluu siihen, että opiskelen, opiskelen ja opiskelen. ”Näin rentoudut”, ”näin hyväksyt itsesi”, ”näin tulet onnelliseksi”, ”näin teet hyvän blogin/vlogin/piirustuksen”... Inhokkiohjeeni alkavat sanalla ”tällainen”. ”Tällainen on onnellinen ihminen” tai ”tällainen on suosittu blogi”.
Olen vuosikausia tehnyt töitä kuuluakseni joukkoon, sopiakseni yhteiskuntaan, ”parantuakseni”. Ehkä minun on aika hyväksyä itseni ihan oikeasti. Erilaisena ja outona – sellaisena kuin olen.
Lapsena ja teininä halusin olla coolimpi, naisellisempi, hauskempi, rennompi... mitä tahansa, että tulisin hyväksytyksi. Aikuisena tajusin, että minun olisi ensisijaisesti hyväksyttävä itse itseni, mutta se oli tuskastuttavan vaikeaa. Yritin muuttua joksikin, kenet olisi helpompi hyväksyä. Yritin olla coolimpi, naisellisempi, hauskempi ja rennompi. Vertailin itseäni lakkaamatta muihin (ja vertailen edelleen) ja tunsin huonommuutta miljoonasta eri asiasta.
Meditaatio on minulle älyttömän hankalaa ja näen asiantuntijoiden kutsuvan tällaisia ihmisiä psykologisesti ja henkisesti heikoiksi. Kun on meditoinut muutaman vuoden ja tehnyt niin paljon muita henkisiä harjoituksia mielenterveyden vahvistamiseksi, ei tee mieli kutsua itseään kovin heikoksi.
Näen ihmisten ympärilläni tekevän helposti monia asioita, joita minä en osaa. He löytävät itselleen työpaikkoja, integroituvat työyhteisöihin, luovat uraa. He deittailevat ja muodostavat romanttisia suhteita aina teini-ikäisistä saakka. He pystyvät puhumaan puhelimessa vieraille ihmisille ilman paniikkia. Jos heidän elämässään menee jokin vikaan, he toipuvat siitä ihmissuhteiden ja mukavan tekemisen kautta. Eivätkä mene pois tolaltaan vuosiksi eteenpäin. He eivät kelaa päässään läpi, mitä se yksi tyyppi sanoi heille silloin kerran viisitoista vuotta sitten. He pystyvät unohtamaan ja jatkamaan elämää. Terapiassa heidän menneisyyttään pitää kaivella, koska he eivät muista siitä kovin paljoa. He pystyvät tekemään asioita lyhyellä varoitusajalla ahdistumatta ja sanovat toisilleen asioita tyyliin ”mennään joskus lounaalle”, mutta eivät koskaan mene.
Muiden ihmisten kokemusmaailma on tuntunut minusta aina monimutkaiselta ja hankalalta. Olen nähnyt käsittämättömän paljon vaivaa, että kuuluisin joukkoon, mutta en vain onnistu siinä.
On aika alkaa hyväksyä, että minun ei tarvitse muuttua.
Minun ei tarvitse vähentää netin käyttöä, mennä väkisin ulos tai piirtää tietynlaisia kuvia, jotta tulisin hyväksytyksi. En enää jaksa tökkiä kuutiopalikalla pyöreään reikään. Suurin osa valveillaoloajastani kuluu siihen, että opiskelen, opiskelen ja opiskelen. ”Näin rentoudut”, ”näin hyväksyt itsesi”, ”näin tulet onnelliseksi”, ”näin teet hyvän blogin/vlogin/piirustuksen”... Inhokkiohjeeni alkavat sanalla ”tällainen”. ”Tällainen on onnellinen ihminen” tai ”tällainen on suosittu blogi”.
Olen vuosikausia tehnyt töitä kuuluakseni joukkoon, sopiakseni yhteiskuntaan, ”parantuakseni”. Ehkä minun on aika hyväksyä itseni ihan oikeasti. Erilaisena ja outona – sellaisena kuin olen.
Kommentit
Lähetä kommentti