Tarvitsevuus on luonnollista
Pitkään en tajunnut olevani yksinäinen. En tiennyt, mitä yksinäisyys oikeastaan oli. Ajattelin yksinkertaisesti: jos minulla oli perhettä ja tuttuja, joiden kanssa vietin aikaa, en kai voinut olla yksinäinen? Päivastoin, jos kuulin sanonnan "yksinäinen väkijoukossa", ajattelin senkin yksinkertaisesti. Väkijoukko tarkoitti tuntemattomia ihmisiä. Ei kai siinä voinutkaan olla muuta kuin yksinäinen.
Ajattelin siis yksinäisyyden olevan lähinnä fyysinen juttu: jos toisen ihmisen kehossa olevat silmät katsoivat minun kehoani kohti ja hänen suunsa puhui jotain minun kehoni suuntaan, ajattelin tämän jo riittävän yksinäisyyden poistamiseen.
Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää yksinäisyyden todellista merkitystä. Yksinäisyyden vastakohta on yhteys toisiin ihmisiin, eikä siihen päästä vielä yllä mainitulla tavalla. Yhteyden saamiseksi on välttämätöntä olla aidosti oma itsensä. Aitous ei tietenkään takaa vielä yhteyden saamista, mutta ilman sitä ei pääse edes alkuun.
Yksinäisyyden poistamiseksi tarvitaan nimenomaan henkistä yhteyttä (joka voi tosin tapahtua myös fyysistä kautta). Jokainen ihminen kaipaa syvällä sisimmässään sitä, että tulee nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Aina emme tosin tunnista näitä tarpeita itsessämme. Joskus elämä on murjonut niin pahasti, että on helpompi kieltää tarvitsevansa muita ihmisiä kuin asettaa itsensä alttiiksi torjunnalle.
(Teksti jatkuu kuvan alla.)
Tapasin tällä viikolla erään ihmisen, kehen olin tutustunut yhteisen verkoston välityksellä. Kuukausi sitten olin lähdössä tekemään TE-toimiston suosituksesta taideterapeuttisia työpajoja. TE-toimiston neuvoja ehdotti taideterapian ja joogan yhdistämistä samaan työpajaan, ja siksi löysin tämän ihmisen. Hän on joogaopettaja, joten sovimme tapaamisesta. Innostuin TE-toimiston neuvojan vinkistä, koska olen tavallaan kuin pieni koira: ilahdun aina, kun joku vähän taputtaa minulle ja kannustaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Se hävettää.
Olen ollut koko elämäni ajan hyvin yksinäinen. En ole uskaltanut näyttää ihmisille aitoa sisintäni: todellisia ajatuksiani, tunteitani ja tarpeitani. Mukauduin parhaani mukaan siihen, mikä muille parhaiten kelpasi - niin myös tässä tilanteessa. Jos TE-toimiston neuvoja haluaa minun tekevän jotain, minä yritän tehdä.
Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että en halua pitää taideterapeuttisia työpajoja. Minulle valkeni, että todellinen kiinnostukseni ja kutsumukseni lähentelee ennemminkin tämän blogin kirjoittamista.
En kuitenkaan kertonut asiasta joogaopettajalle kuin vasta tapaamisessa. Mielessäni kävi, että kannattaisiko minun kertoa hänelle jo etukäteen, mutta hylkäsin ajatuksen. Halusin kuitenkin tavata hänet. Sitä paitsi hän oli kertonut sähköpostissaan olevansa kiireinen ja olin tästä päätellyt, että tapaamisen ideana oli lähinnä tutustua, ei sopia yhteistyöstä.
Tapaamisessa huomasin potevani huonoa omaatuntoa. Joogaopettaja vakuutti, että tilanne ei harmittanut häntä, mutta minua harmitti. Vielä tapaamisen jälkeenkin olin allapäin. Tapaaminen sinänsä meni hyvin. Meillä oli paljon yhteistä ja saimme aikaiseksi mielenkiintoisia keskusteluja kollektiivisista traumoista, kulttuureista ja erillisyyden tunteista.
Minua kuitenkin häiritsi, että en ollut kertonut joogaopettajalle totuutta. Hän sanoi, että jos olisin kertonut yritykseni suunnanmuutoksesta, tapaaminen olisi voinut siirtyä, ja kotona tajusin, että sitä olinkin juuri eniten pelännyt: mitä jos kerron joogaopettajalle tästä ja hän ei haluakaan sitten enää tavata minua? Paras kertoa vasta tapaamisessa.
Kun olin lapsi ja nuori, esitin jatkuvasti jotain muuta kuin mitä oikeasti olin, jotta olisin kelvannut muille ihmisille. Ei ollut mitenkään tavatonta tai erikoista, että vedin milloin mitäkin roolia. Minulla ei tainnut olla kuin yksi tai korkeintaan kaksi ihmissuhdetta, joissa pystyin olemaan joskus hieman oma itseni. Muiden kanssa esitin jotain muuta. Koin niin vahvasti, että en kelpaa omana itsenäni, että en edes kyseenalaistanut käyttäytymistäni. Minulle oli täysin luonnollista olla ihmisille sellainen, mitä kuvittelin heidän haluavan.
Kun olen hiljattain alkanut tiedostaa ja kyseenalaistaa käyttäytymismalleja enemmän, olen ymmärtänyt, että yhteyden saamiseksi on oltava rehellinen ja avoin, oma itsensä. Samalla minuun on alkanut sattua, jos olen avoin ja sitä ei oteta vastaan, tai jos en ole avoin ja minut otetaan vastaan. Kummassakin tilanteessa yhteys jää syntymättä ja yksinäisyyden tunne korostuu.
Joogaopettajan tapauksessa en ollut avoin, ja hän otti minut vastaan. Sitten kun kerroin totuuden, hän sanoi, että jos olisin kertonut sen aikaisemmin, hän ei ehkä olisikaan ottanut minua vastaan.
Kipeää tässä tekee erityisesti se, miten yksinäinen olen. Kun minusta alkaa tuntua siltä, että yhteys saattaisi olla uhattuna, olen valmis valehtelemaan pitääkseni yhteyttä yllä vähän pidempään. Tämä siitäkin huolimatta, että kun valehtelen, en ole aito, jolloin yhteyttä ei voi periaatteessa syntyä ollenkaan. Absurdia ja nurinkurista: yritän ylläpitää jotain, mitä ei ole koskaan ollutkaan.
Vähemmän kipeää olisi tehnyt, jos olisin kertonut joogaopettajalle totuuden jo etukäteen. Hän olisi silloin ehkä halunnut siirtää tapaamista, mikä olisi sattunut, mutta ei näin paljoa. Joudumme elämässä monesti valitsemaan kahden ikävän vaihtoehdon välillä pienemmän pahan. Tällaisissa tilanteissa saatamme tosin virheellisesti kuvitella, että jos tilanteen työntää pois mielestä tai sivuuttaa, se menee itsestään pois. Ajattelemme, että tilanne selviää kyllä, eikä meidän tarvitse hoitaa sitä nyt.
On täysin ymmärrettävää, että pyrimme kaikin keinoin väistämään kipua ja vaikeita valintoja. On samaten ymmärrettävää, että teemme yhteyden saamiseksi mitä vain. Esitämme jotain ihan muuta kuin mitä oikeasti olemme, tai päästämme pienen valkoisen valheen ja ajattelemme, että se ei haittaa.
Elämme myös yltiöindividualistisessa kulttuurissa, jossa muiden ihmisten tarvitseminen nähdään lähinnä heikkoutena. Kuulen mielessäni tälläkin hetkellä joidenkin tätä lukevien ihmisten ajatukset: "Miten tuo on noin riippuvainen ja takertuva? Ei tuo ole normaalia. Ihmisen kuuluu olla itsenäinen."
Kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen tarpeesta olla tarvittu. Siihenkin joku kommentoi jotain sen suuntaista, että erillisyys tuntuu hyvältä ja muiden tarvitseminen ahdistavalta. Kun olin yritysneuvonnassa, sain kuulla jälleen kerran neuvon, miten minun ei kannattaisi välittää muiden ihmisten sanomisista.
Tämä on ymmärrettävää. On luonnollista haluta suojella omaa yksilöllisyyttään, omia ajatuksiaan, tunteitaan ja tarpeitaan. Ja jos kokemus muista ihmisistä on sellainen, että he eivät ymmärrä eivätkä hyväksy meitä, totta kai päädymme sulkemaan muut ihmiset ulkopuolelle ja kehotamme muitakin tekemään niin.
Haluan kuitenkin vielä enemmän: elämän, joka ei ole erillistä vaan vuorovaikuttavaa. Haluan elää sellaista elämää, jossa minä otan vastuun muista ja muut ottavat vastuun minusta. Elämää, jossa jokainen saa olla oma itsensä ja olla sellaisenaan hyväksytty ja tarvittu. Jossa muiden ihmisten mielipiteistä välitetään ja niiden annetaan vaikuttaa vailla pelkoa siitä, että ne peittäisivät oman identiteetin ja aidon minän kokonaan alleen. Tällaisessa maailmassa tarvitsevuus olisi luonnollista ja sallittua, ihmiset ottaisivat vastuuta omista ja toistensa tunteista. Samaan aikaan kaikki tuntisivat itsensä ja olisivat ylpeitä siitä, keitä ovat. Jokainen pääsisi toteuttamaan itseään yhdessä muiden kanssa.
Tällaista maailmaa haluan olla mukana rakentamassa pieni palanen kerrallaan. Olkoon tämä kirjoitus yksi niistä palasista.
---
Lisää luettavaa:
Kukaan ei tarvitse minua
Ajattelin siis yksinäisyyden olevan lähinnä fyysinen juttu: jos toisen ihmisen kehossa olevat silmät katsoivat minun kehoani kohti ja hänen suunsa puhui jotain minun kehoni suuntaan, ajattelin tämän jo riittävän yksinäisyyden poistamiseen.
Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää yksinäisyyden todellista merkitystä. Yksinäisyyden vastakohta on yhteys toisiin ihmisiin, eikä siihen päästä vielä yllä mainitulla tavalla. Yhteyden saamiseksi on välttämätöntä olla aidosti oma itsensä. Aitous ei tietenkään takaa vielä yhteyden saamista, mutta ilman sitä ei pääse edes alkuun.
Yksinäisyyden poistamiseksi tarvitaan nimenomaan henkistä yhteyttä (joka voi tosin tapahtua myös fyysistä kautta). Jokainen ihminen kaipaa syvällä sisimmässään sitä, että tulee nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Aina emme tosin tunnista näitä tarpeita itsessämme. Joskus elämä on murjonut niin pahasti, että on helpompi kieltää tarvitsevansa muita ihmisiä kuin asettaa itsensä alttiiksi torjunnalle.
(Teksti jatkuu kuvan alla.)
Tapasin tällä viikolla erään ihmisen, kehen olin tutustunut yhteisen verkoston välityksellä. Kuukausi sitten olin lähdössä tekemään TE-toimiston suosituksesta taideterapeuttisia työpajoja. TE-toimiston neuvoja ehdotti taideterapian ja joogan yhdistämistä samaan työpajaan, ja siksi löysin tämän ihmisen. Hän on joogaopettaja, joten sovimme tapaamisesta. Innostuin TE-toimiston neuvojan vinkistä, koska olen tavallaan kuin pieni koira: ilahdun aina, kun joku vähän taputtaa minulle ja kannustaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Se hävettää.
Olen ollut koko elämäni ajan hyvin yksinäinen. En ole uskaltanut näyttää ihmisille aitoa sisintäni: todellisia ajatuksiani, tunteitani ja tarpeitani. Mukauduin parhaani mukaan siihen, mikä muille parhaiten kelpasi - niin myös tässä tilanteessa. Jos TE-toimiston neuvoja haluaa minun tekevän jotain, minä yritän tehdä.
Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että en halua pitää taideterapeuttisia työpajoja. Minulle valkeni, että todellinen kiinnostukseni ja kutsumukseni lähentelee ennemminkin tämän blogin kirjoittamista.
En kuitenkaan kertonut asiasta joogaopettajalle kuin vasta tapaamisessa. Mielessäni kävi, että kannattaisiko minun kertoa hänelle jo etukäteen, mutta hylkäsin ajatuksen. Halusin kuitenkin tavata hänet. Sitä paitsi hän oli kertonut sähköpostissaan olevansa kiireinen ja olin tästä päätellyt, että tapaamisen ideana oli lähinnä tutustua, ei sopia yhteistyöstä.
Tapaamisessa huomasin potevani huonoa omaatuntoa. Joogaopettaja vakuutti, että tilanne ei harmittanut häntä, mutta minua harmitti. Vielä tapaamisen jälkeenkin olin allapäin. Tapaaminen sinänsä meni hyvin. Meillä oli paljon yhteistä ja saimme aikaiseksi mielenkiintoisia keskusteluja kollektiivisista traumoista, kulttuureista ja erillisyyden tunteista.
Minua kuitenkin häiritsi, että en ollut kertonut joogaopettajalle totuutta. Hän sanoi, että jos olisin kertonut yritykseni suunnanmuutoksesta, tapaaminen olisi voinut siirtyä, ja kotona tajusin, että sitä olinkin juuri eniten pelännyt: mitä jos kerron joogaopettajalle tästä ja hän ei haluakaan sitten enää tavata minua? Paras kertoa vasta tapaamisessa.
Kun olin lapsi ja nuori, esitin jatkuvasti jotain muuta kuin mitä oikeasti olin, jotta olisin kelvannut muille ihmisille. Ei ollut mitenkään tavatonta tai erikoista, että vedin milloin mitäkin roolia. Minulla ei tainnut olla kuin yksi tai korkeintaan kaksi ihmissuhdetta, joissa pystyin olemaan joskus hieman oma itseni. Muiden kanssa esitin jotain muuta. Koin niin vahvasti, että en kelpaa omana itsenäni, että en edes kyseenalaistanut käyttäytymistäni. Minulle oli täysin luonnollista olla ihmisille sellainen, mitä kuvittelin heidän haluavan.
Kun olen hiljattain alkanut tiedostaa ja kyseenalaistaa käyttäytymismalleja enemmän, olen ymmärtänyt, että yhteyden saamiseksi on oltava rehellinen ja avoin, oma itsensä. Samalla minuun on alkanut sattua, jos olen avoin ja sitä ei oteta vastaan, tai jos en ole avoin ja minut otetaan vastaan. Kummassakin tilanteessa yhteys jää syntymättä ja yksinäisyyden tunne korostuu.
Joogaopettajan tapauksessa en ollut avoin, ja hän otti minut vastaan. Sitten kun kerroin totuuden, hän sanoi, että jos olisin kertonut sen aikaisemmin, hän ei ehkä olisikaan ottanut minua vastaan.
Kipeää tässä tekee erityisesti se, miten yksinäinen olen. Kun minusta alkaa tuntua siltä, että yhteys saattaisi olla uhattuna, olen valmis valehtelemaan pitääkseni yhteyttä yllä vähän pidempään. Tämä siitäkin huolimatta, että kun valehtelen, en ole aito, jolloin yhteyttä ei voi periaatteessa syntyä ollenkaan. Absurdia ja nurinkurista: yritän ylläpitää jotain, mitä ei ole koskaan ollutkaan.
Vähemmän kipeää olisi tehnyt, jos olisin kertonut joogaopettajalle totuuden jo etukäteen. Hän olisi silloin ehkä halunnut siirtää tapaamista, mikä olisi sattunut, mutta ei näin paljoa. Joudumme elämässä monesti valitsemaan kahden ikävän vaihtoehdon välillä pienemmän pahan. Tällaisissa tilanteissa saatamme tosin virheellisesti kuvitella, että jos tilanteen työntää pois mielestä tai sivuuttaa, se menee itsestään pois. Ajattelemme, että tilanne selviää kyllä, eikä meidän tarvitse hoitaa sitä nyt.
On täysin ymmärrettävää, että pyrimme kaikin keinoin väistämään kipua ja vaikeita valintoja. On samaten ymmärrettävää, että teemme yhteyden saamiseksi mitä vain. Esitämme jotain ihan muuta kuin mitä oikeasti olemme, tai päästämme pienen valkoisen valheen ja ajattelemme, että se ei haittaa.
Elämme myös yltiöindividualistisessa kulttuurissa, jossa muiden ihmisten tarvitseminen nähdään lähinnä heikkoutena. Kuulen mielessäni tälläkin hetkellä joidenkin tätä lukevien ihmisten ajatukset: "Miten tuo on noin riippuvainen ja takertuva? Ei tuo ole normaalia. Ihmisen kuuluu olla itsenäinen."
Kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen tarpeesta olla tarvittu. Siihenkin joku kommentoi jotain sen suuntaista, että erillisyys tuntuu hyvältä ja muiden tarvitseminen ahdistavalta. Kun olin yritysneuvonnassa, sain kuulla jälleen kerran neuvon, miten minun ei kannattaisi välittää muiden ihmisten sanomisista.
Tämä on ymmärrettävää. On luonnollista haluta suojella omaa yksilöllisyyttään, omia ajatuksiaan, tunteitaan ja tarpeitaan. Ja jos kokemus muista ihmisistä on sellainen, että he eivät ymmärrä eivätkä hyväksy meitä, totta kai päädymme sulkemaan muut ihmiset ulkopuolelle ja kehotamme muitakin tekemään niin.
Haluan kuitenkin vielä enemmän: elämän, joka ei ole erillistä vaan vuorovaikuttavaa. Haluan elää sellaista elämää, jossa minä otan vastuun muista ja muut ottavat vastuun minusta. Elämää, jossa jokainen saa olla oma itsensä ja olla sellaisenaan hyväksytty ja tarvittu. Jossa muiden ihmisten mielipiteistä välitetään ja niiden annetaan vaikuttaa vailla pelkoa siitä, että ne peittäisivät oman identiteetin ja aidon minän kokonaan alleen. Tällaisessa maailmassa tarvitsevuus olisi luonnollista ja sallittua, ihmiset ottaisivat vastuuta omista ja toistensa tunteista. Samaan aikaan kaikki tuntisivat itsensä ja olisivat ylpeitä siitä, keitä ovat. Jokainen pääsisi toteuttamaan itseään yhdessä muiden kanssa.
Tällaista maailmaa haluan olla mukana rakentamassa pieni palanen kerrallaan. Olkoon tämä kirjoitus yksi niistä palasista.
---
Lisää luettavaa:
Kukaan ei tarvitse minua
Kommentit
Lähetä kommentti