Kärsimyssponsorointi

Olen taas miettinyt, miltä tuntuisi olla bloggaaja?

Varmaan maskuliinienergia ottaa minusta taas valtaa. Joskus kun rentoudun ja annan asioiden virrata, jokin puoli minussa säikähtää. Entäs se työ? Entäs se ura? Eikö meidän pitäisi nyt miettiä, mistä me saamme rahaa ja keitä me ylipäätään edes olemme? Pitäisi olla joku ammatti. Joku identiteetti. (Koska ammatin kauttahan se tulee.) Jos ei ole työtä tai ammattia, ei ole kukaan. Ihmiset eivät kiinnostu, eivät välitä, eivät tiedä, kuka sinä olet.

Rakastan tätä blogiani. Enkä todellakaan haluaisi nyt pilata tätä kaikkea miettimällä liikaa, miten ollaan ”bloggaaja”. Millainen bloggaaja olisin, mistä saisin tuloja, kenen kanssa haluaisin tehdä yhteistyötä, siirtää blogia omalle alustalle jne. Mitä kaikkea voisin kirjoittaa, ja mitä en.

Minulla on riittämätön olo. Koko ajan kun en mieti työasioita. Tunnen olevani hyödytön. Minua hävettää vaan istua ja olla ”tekemättä mitään”. Kai sidon oman ihmisarvoni vahvasti työhön. Kai siitä pitäisi päästää vähän irti. Pitäisi.

Koska jos blogista tulee ”pitäisi”, kohta en enää rakasta sitä ollenkaan. Mutta jos en yritä muuttaa sitä työksi, ehkä sen kirjoittaminen sitten jatkuu.

Suhteeni työhön on näköjään toksinen.

Tuntuu, että 90% tämän blogin postauksista käsittelee jollakin tavalla työtä, uraa tai elämäntarkoitusta (joka tarkoittaa minulle ensisijassa työtä). Myös yrittäjyyttä, työttömyyttä, työnhakua, opiskelua (joka johtaa työhön) jne. Kaikkea mikä liittyy työhön. Minulla on selkeästi ihan valtava tarve tähän. Se vie myös 90% ajatuksistani.

Mutta koskaan en ole vielä kyseenalaistanut tätä tarvetta tai tarkastellut sitä itsessään. Mikä tämä pakkomielle työhön oikein on? Vaikutan ihan työnarkomaanilta, paitsi että minulla ei ole työtä (kokoaikaista palkkatyötä, jolla eläisi). Onko sellainen ihminen työnarkomaani, joka ajattelee työtä 24/7, vaikka hänellä ei työtä olisikaan?

Työ tarkoittaa minulle ensisijaisesti toimeentuloa. Huomaan, että ilman toimeentuloa, en miellä työtä työksi. Esimerkiksi vapaaehtoistyö ei ole tällaista työtä, vaikka se olisi kuinka merkityksellistä humanitäärisesti. Myös raha pitää ensi sijassa hankkia omalla työllä, ei esimerkiksi periä tai saada jotenkin muuten.

Sitten on kunniallisia ja kunniattomia töitä. Ajattelen, että kunniallinen toimeentulo ansaitaan vain kunniallisella työllä. Ylipäätään käsitykseni ”oikeasta” työstä on todella todella kapea. On raskasta ajatella näin.

Ennen kaikkea huomaan, että mielestäni työn pitäisi olla jotenkin ikävää. Se ei saa olla helppoa, hauskaa eikä tuntua hyvältä. Joku taidepuuhastelu, vaikka siitä saisikin elannon, ei tunnu oikealta työltä vaan huijaukselta.

Eli ollakseni kunniallinen ja hyvä ihminen minun pitäisi ansaita elantoni tekemällä jotain ikävää ja vaikeaa mutta hyödyllistä. Sitten olisin ansainnut paikkani täällä.

Vaikka yritän hankkia itselleni mielekkään työn (opiskelemalla terapeutiksi), en kuitenkaan anna itselleni lupaa työskennellä mielekkäällä tavalla. Ajattelen, että minun pitää hakea mukaan johonkin terapiataloon tai vastaavaan paikkaan, jossa minulle annetaan asiakkaat, työtilat ja työajat, ja minun pitää osallistua myös puuduttavaan byrokratiaan. Sitten terapiatyö olisi riittävän kurjaa ja voisin tehdä sitä puhtaalla omatunnolla.

Mistä pakkomielle työn kurjuuteen oikein tulee? Mitä pahaa tapahtuisi, jos työ tuntuisikin hyvältä? Sitten kokisin, että en ole ansainnut siitä maksettavaa palkkaa. Miksi raha pitäisi ansaita vain kärsimällä? Eikö raha ansaita ensisijaisesti täyttämällä jonkun ihmisen tarve niin, että hän arvostaa sitä ja haluaa maksaa siitä? Miksi sen pitäisi olla kurjaa?

Muistelen erästä tapausta, jossa tuttuni teki minulle palveluksen ja ilmoitti minulle ottavansa siitä tietyn summan korvaukseksi, koska oli kärsinyt palvelusta tehdessään. Tunnen hänet sen verran hyvin, että tiedän, että jos hänellä olisi ollut mukavaa, hän ei olisi pyytänyt palveluksesta mitään. Hän nimenomaan pyysi minua maksamaan palveluksen aiheuttamasta kärsimyksestä, ei palveluksesta itsessään. 

Arvostin palvelusta ja maksoin siitä mielelläni palkkion, mutta palveluksen arvo oli minulle sama, oli tuttavani sitten kärsinyt sitä tehdessään tai ei. Ongelmallista oli se, että tuttuni mukaan maksu ei ollut palveluksesta vaan nimenomaan kärsimyksestä.

Sitten muistelen kuulleeni samantyylistä juttua yhdessä podcastissä. Sen eräässä jaksossa puhuttiin ”vitutuslisästä” ja ”perseennostohinnasta”. Puhuttiin siitä, että jos työkeikka on raskas ja siitä kestää pitkään palautua, siitä otetaan silloin enemmän maksua. Jos asiakas on hankala tai työtehtävä muuten vituttaa, siitä otetaan enemmän maksua.

Silloin kuuntelin tätä inspiroituneena, mutta nyt huomaan ajattelevani, että hetkinen. Miksi asiakkaan pitäisi maksaa siitä, että työn tekijällä tai yrittäjällä on häneen negatiivinen tunnereaktio? Eikö se tunnereaktio ole työn tekijän tai yrittäjän omalla vastuulla? Eikö ole aika epäreilua sanoa, että ”minulla on tänään huono päivä, joten maksa minulle vähän enemmän”? Maksun kuitenkin pitäisi olla verrannollinen työn arvoon asiakkaalle, ei mihinkään muuhun. 

En minä haluaisi maksaa enempää jollekin, jota vituttaa tehdä kanssani töitä. Päinvastoin. Tekisin mieluummin töitä sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sekä työstä että minusta asiakkaana.

Samalla logiikalla kun jatketaan, en voi myöskään itse perustella terapian hintojen nostoa työn kurjuudella. Enkä voi nostaa hintoja siitä syystä, että työ tuntuu kurjalta tai sisältää kurjia asioita. Jos keskityn siihen, mikä kaikki terapiatyössä on kurjaa ja vaikeaa (koska oikeutan sillä työn kunniallisuuden), eli sopimuksiin, byrokratiaan, kirjauksiin, vastuuseen, riittämättömyyteen, tiettyjen menetelmien puutteellisuuteen jne., ja siltä pohjalta minun tekee mieli nostaa hintoja, koska katso nyt, miten kurjaa tämä kaikki on!, niin ei siitä kukaan halua silloin maksaa. Tietenkään. Kuka haluaisi toisen ihmisen kärsimyssponssoriksi? Paitsi ehkä silloin, jos kyse on kärsivästä taiteilijasta ja hän julkaisee kärsiessään mahtavia romaaneja.

Kärsimyssponsorointi lähettää nurinkurisen viestin. Jos maksan sinulle, koska kärsit tai maksan sinulle enemmän siitä, että kärsit, palkitsen sinua siitä, että kärsit. Raha osoittaa arvostusta. Kun annan rahaa sinulle, koska kärsit, arvostan kärsimystäsi. Jolloin sinulla on motivaatio kärsiä ensi kerralla vielä vähän enemmän. Näin pidetään ihminen ikuisessa kärsimyksessä. Eikö ole aika erikoista? Tätäkö me tosiaan halutaan?

Siinä on taustalla marttyyri- tai hyveellisyysajatusta. Että vaikka tämä työ on minulle kurjaa, osoitan olevani hyvä ihminen tehdessäni sen joka tapauksessa. Joten maksa minulle siitä hyvästä, kuinka hyvä ihminen olen, kun kärsin vuoksesi. Uskon, että rakastat minua vasta, kun näen, miten paljon olet valmis kärsimään vuokseni.

Mutta miksi me haluttaisiin, että muut kärsisivät vuoksemme?

Ja miten tästä ajatusmallista pääsisi pois?