Kommentti Kuka on köyhä? -ohjelmaan
Katsoin Yle Perjantai -ohjelman - Kuka on köyhä? (26.1.2018.), koska Naiseuden voiman Tinna Pehkonen oli ohjelmassa vieraana, ja olen itsekin ollut Naiseuden voiman bloggaaja. Mieleen tuli niin paljon ajatuksia, että päätin kirjoittaa blogipostauksen.
Kaikki tässä tekstissä esitetyt väitteet ovat omia oletuksiani ja arvauksiani. En väitä tietäväni yhtään mitään tai tuntevani yhtään ketään.
Ymmärrän, että ohjelma oli kovin lyhyt, eikä siinä ollut aikaa keskustella kunnolla. Olisi ollut mielenkiintoista kuunnella keskustelua vielä paljon pidempään. Nyt keskustelu lähinnä turhautti.
Miettikää miten siistiä olisi, jos Kyösti Kakkonen olisi lähestynyt Tinnaa ohjelman loputtua ja sanonut, "Tiedätkö mitä? Mitä jos tulisin luoksenne asumaan kuukaudeksi, jos tarjous on vielä voimassa? Olen ymmärtänyt, etten ymmärrä elämästäsi oikeastaan mitään ja haluaisin pystyä olemaan empaattisempi." Vain toiseen tutustumalla ja ennakkoluulottomasti kuuntelemalla voi antaa tilaa empatialle ja muutokselle.
Mielestäni oli virhe puhua ohjelmassa köyhyyden ja rikkauden yhteydessä pelkästään rahasta. Onhan se ymmärrettävä yksinkertaistus lyhyeen ohjelmaan, mutta kun köyhyys ja rikkaus on myös paljon muuta.
Ohimennen mainittiin, että rikkaus on paljon muutakin kuin rahaa, esimerkiksi terveyttä, sosiaalista pääomaa ja uskoa omiin mahdollisuuksiin.
Mielestäni tämä on todella tärkeä pointti, josta olisi pitänyt puhua enemmän. Ehkä Kyösti Kakkonenkin olisi pystynyt ymmärtämään köyhyyttä paremmin, jos hänelle olisi avattu, kuinka kokonaisvaltaista köyhyys on. Hän kun vaikutti kuvittelevan, että tässä puhutaan pelkästään rahasta. Jos kyse olisi pelkästään rahasta, ei mitään ongelmaa olisi eikä koko asiasta olisi tarvetta edes puhua. Köyhyys johtuisi aina yrittelijäisyyden tai tiedon puutteesta.
Mutta kun köyhyys ei ole pelkästään rahan puutetta. Väitän, että rahan puute on pienin paha, mitä köyhä joutuu loppujen lopuksi kestämään. Köyhyyden suurimmat taakat ovat yhteiskunnan silmissä leimautuminen, yhteisön ulkopuolelle putoaminen, pessimismi, huono itsetunto, muut (mielen)terveysongelmat ja yksinäisyys. Jos ihminen ei ole kärsinyt joistakin näistä, hän ei ole kokenut köyhyyden koko skaalaa.
Köyhä ei ole tietenkään aina yksinäinen hullu, ja juuri tämän takia onkin niin epäreilua ottaa puheeksi alle dollarilla eläviä nepalilaisia. Heillä kun on tukenaan vahva yhteisö (muita köyhiä), jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Nepalissa kun lähes kaikki ovat köyhiä. Köyhä ei siellä putoa yhteisön ulkopuolelle eikä leimaudu. Hän ei jää yksin, eikä hänelle välttämättä kehity huonoa itsetuntoa tai muita mielenterveysongelmia. Yhteisön tuki pitää tästä huolen.
Alle dollarilla elävä nepalilainen saattaa olla hyvinkin onnellinen ihminen. Koska köyhyys ei ole pelkästään rahasta kiinni.
Suomessa sen sijaan köyhyys ei ole normi vaan häpeä. Köyhä leimautuu ja jää yhteisön ulkopuolelle. Eläminen on kallista, joten köyhä jää rahanpuutteen takia paitsi monista asioita. (Nepalissa ei todennäköisesti ole näin, vaan asioita jaetaan yhteisöllisesti, koska kenelläkään ei ole varaa mihinkään. Jos yksi kylän perheistä omistaa jalkapallon, kaikki kylän lapset saavat taatusti pelata sillä.)
Kapitalistinen yhteiskunta toivoo kansalaisiltaan kulutusvoimaa. "Osta, niin olet meille arvokas!" he sanovat päättymättömällä mainosvirrallaan. Kansalainen ilman rahaa on kallis riesa.
Näinhän sen ei pitänyt olla. Suomen piti olla hyvinvointivaltio, eli sellainen, joka tukee heikoimpia, koska tiedostaa, että aina ihminen ei pysty, ei jaksa, ei osaa. Eikä tuen käsitteeseen luonnollisestikaan kuulu syyllistäminen, häpäiseminen tai yksin jättäminen. Yhdessä Suomen kansalaiset solmivat sopimuksen, jossa lupaavat auttaa heikompaa ja ottaa apua vastaan, jos itse sitä tarvitsevat. Teoriassa.
Miten me olemme ajautuneet tällaiseen tilanteeseen? Mistä empatiakyvyttömyys johtuu? Miksi leimaamme köyhät huonoiksi ihmisiksi? Miksi ajattelemme, että köyhyys on heidän oma vikansa? Ja toisaalta, miksi rikkaita pidetään itsekkäinä omaan napaansa tuijottajina?
Syy yksi, elämän arvaamattomuuden pelko. Jos köyhyys ei ole köyhän oma vika, minustakin voi tulla köyhä. Ihminen elää uskossa, että pystyy hallitsemaan elämää. Totuus siitä, että ei pysty, on pelottava. Jos en hallitse elämääni, kuka sitten? Mitä minulle voi tapahtua? Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Niinhän se on, mutta se on niin kovin epämiellyttävä totuus.
Syy kaksi, ihmisen kohtaamisen ja avuttomuuden pelko. Jos keskustelen avoimesti ja rehellisesti hyvin erilaisen ihmisen kautta, saatan vahingossa ymmärtää tätä toista ihmistä. Saattaa käydä niin, että maailmankatsomukseni muuttuu. Mitä jos en enää voikaan syyllistää häntä vaan alan ymmärtää? Ketä sitten syyllistän? Yhtäkkiä olen avuton. Minulla ei olekaan antaa ratkaisua hänen ongelmiinsa. Joudun toteamaan, että olin väärässä. En sittenkään tiedä, mikä tässä mättää.
Syy kolme, elämän merkityksettömyyden pelko. Rahan ansaitseminen ja/tai työ on monen ihmisen identiteetin kulmakivi. Niin vankka kulmakivi, etteivät he pysty kuvittelemaankaan elämäänsä ilman työtä tai x määrää rahaa. Jos he yrittävät, alkaa tuntua tyhjältä ja pelottavalta. Mitä minä sitten tekisin? Ja mitä muut minusta ajattelisivat? Eihän tuo olisi kunnon elämää!
Totuus on, että elämässä on paljon muutakin, eikä vain muuta pientä vaan muuta niin isoa, että sen tärkeys ylittää rahan ja työn (sanan kapeimmassa merkityksessä). On ihmissuhteita ja rakkautta. On intohimoa ja unelmia. On kutsumustyötä, joka on ihan eri asia kuin tavallinen työ ja jota suurin osa ihmisitä ei tee. On vapaa-aikaa, joutenoloa, joka on nykyihmiselle yksi vaikeimmista asioita käsittää ja toteuttaa. On luonnossa olemista, raikasta ilmaa, yksinkertaista ja terveellistä ruokaa. On henkistä kasvua, ennen kaikkea.
Köyhä työtön "joutuu" opettelemaan nauttimaan elämän ilmaisista lahjoista. Samalla hän kuitenkin muistuttaa työtä tekevää ihmistä näiden muiden asioiden olemassaolosta. Työtä tekevä on saattanut menettää kosketuksensa näihin asioihin, eikä halua oivaltaa, että on viettänyt viimeiset 30 vuotta toimistossa ja missannut lastensa kasvun kokonaan. Tai että on uhrannut terveytensä työnteolleen ja on nyt vakavasti sairas. Oivalluksesta johtuva tuska olisi liian suuri.
Haluaisin tekstilläni muistuttaa meitä kaikkia, että vain avoimesti (ja pitkään) keskustelemalla ja aidolla kiinnostuksella toista ihmistä kohtaan voimme kuroa umpeen näitä valtavia kuiluja. Enkä nyt tarkoita pelkästään päättäjiä vaan meitä ihan kaikkia.
Katsokaamme peiliin, niin inhottavaa kuin se onkin, ja kysykäämme itseltämme, "Voisinko yrittää ymmärtää tuota toista ihmistä ehkä vähän enemmän?"
Kaikki tässä tekstissä esitetyt väitteet ovat omia oletuksiani ja arvauksiani. En väitä tietäväni yhtään mitään tai tuntevani yhtään ketään.
Ymmärrän, että ohjelma oli kovin lyhyt, eikä siinä ollut aikaa keskustella kunnolla. Olisi ollut mielenkiintoista kuunnella keskustelua vielä paljon pidempään. Nyt keskustelu lähinnä turhautti.
Miettikää miten siistiä olisi, jos Kyösti Kakkonen olisi lähestynyt Tinnaa ohjelman loputtua ja sanonut, "Tiedätkö mitä? Mitä jos tulisin luoksenne asumaan kuukaudeksi, jos tarjous on vielä voimassa? Olen ymmärtänyt, etten ymmärrä elämästäsi oikeastaan mitään ja haluaisin pystyä olemaan empaattisempi." Vain toiseen tutustumalla ja ennakkoluulottomasti kuuntelemalla voi antaa tilaa empatialle ja muutokselle.
Mielestäni oli virhe puhua ohjelmassa köyhyyden ja rikkauden yhteydessä pelkästään rahasta. Onhan se ymmärrettävä yksinkertaistus lyhyeen ohjelmaan, mutta kun köyhyys ja rikkaus on myös paljon muuta.
Ohimennen mainittiin, että rikkaus on paljon muutakin kuin rahaa, esimerkiksi terveyttä, sosiaalista pääomaa ja uskoa omiin mahdollisuuksiin.
Mielestäni tämä on todella tärkeä pointti, josta olisi pitänyt puhua enemmän. Ehkä Kyösti Kakkonenkin olisi pystynyt ymmärtämään köyhyyttä paremmin, jos hänelle olisi avattu, kuinka kokonaisvaltaista köyhyys on. Hän kun vaikutti kuvittelevan, että tässä puhutaan pelkästään rahasta. Jos kyse olisi pelkästään rahasta, ei mitään ongelmaa olisi eikä koko asiasta olisi tarvetta edes puhua. Köyhyys johtuisi aina yrittelijäisyyden tai tiedon puutteesta.
Mutta kun köyhyys ei ole pelkästään rahan puutetta. Väitän, että rahan puute on pienin paha, mitä köyhä joutuu loppujen lopuksi kestämään. Köyhyyden suurimmat taakat ovat yhteiskunnan silmissä leimautuminen, yhteisön ulkopuolelle putoaminen, pessimismi, huono itsetunto, muut (mielen)terveysongelmat ja yksinäisyys. Jos ihminen ei ole kärsinyt joistakin näistä, hän ei ole kokenut köyhyyden koko skaalaa.
Köyhä ei ole tietenkään aina yksinäinen hullu, ja juuri tämän takia onkin niin epäreilua ottaa puheeksi alle dollarilla eläviä nepalilaisia. Heillä kun on tukenaan vahva yhteisö (muita köyhiä), jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Nepalissa kun lähes kaikki ovat köyhiä. Köyhä ei siellä putoa yhteisön ulkopuolelle eikä leimaudu. Hän ei jää yksin, eikä hänelle välttämättä kehity huonoa itsetuntoa tai muita mielenterveysongelmia. Yhteisön tuki pitää tästä huolen.
Alle dollarilla elävä nepalilainen saattaa olla hyvinkin onnellinen ihminen. Koska köyhyys ei ole pelkästään rahasta kiinni.
Suomessa sen sijaan köyhyys ei ole normi vaan häpeä. Köyhä leimautuu ja jää yhteisön ulkopuolelle. Eläminen on kallista, joten köyhä jää rahanpuutteen takia paitsi monista asioita. (Nepalissa ei todennäköisesti ole näin, vaan asioita jaetaan yhteisöllisesti, koska kenelläkään ei ole varaa mihinkään. Jos yksi kylän perheistä omistaa jalkapallon, kaikki kylän lapset saavat taatusti pelata sillä.)
Kapitalistinen yhteiskunta toivoo kansalaisiltaan kulutusvoimaa. "Osta, niin olet meille arvokas!" he sanovat päättymättömällä mainosvirrallaan. Kansalainen ilman rahaa on kallis riesa.
Näinhän sen ei pitänyt olla. Suomen piti olla hyvinvointivaltio, eli sellainen, joka tukee heikoimpia, koska tiedostaa, että aina ihminen ei pysty, ei jaksa, ei osaa. Eikä tuen käsitteeseen luonnollisestikaan kuulu syyllistäminen, häpäiseminen tai yksin jättäminen. Yhdessä Suomen kansalaiset solmivat sopimuksen, jossa lupaavat auttaa heikompaa ja ottaa apua vastaan, jos itse sitä tarvitsevat. Teoriassa.
Miten me olemme ajautuneet tällaiseen tilanteeseen? Mistä empatiakyvyttömyys johtuu? Miksi leimaamme köyhät huonoiksi ihmisiksi? Miksi ajattelemme, että köyhyys on heidän oma vikansa? Ja toisaalta, miksi rikkaita pidetään itsekkäinä omaan napaansa tuijottajina?
Syy yksi, elämän arvaamattomuuden pelko. Jos köyhyys ei ole köyhän oma vika, minustakin voi tulla köyhä. Ihminen elää uskossa, että pystyy hallitsemaan elämää. Totuus siitä, että ei pysty, on pelottava. Jos en hallitse elämääni, kuka sitten? Mitä minulle voi tapahtua? Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Niinhän se on, mutta se on niin kovin epämiellyttävä totuus.
Syy kaksi, ihmisen kohtaamisen ja avuttomuuden pelko. Jos keskustelen avoimesti ja rehellisesti hyvin erilaisen ihmisen kautta, saatan vahingossa ymmärtää tätä toista ihmistä. Saattaa käydä niin, että maailmankatsomukseni muuttuu. Mitä jos en enää voikaan syyllistää häntä vaan alan ymmärtää? Ketä sitten syyllistän? Yhtäkkiä olen avuton. Minulla ei olekaan antaa ratkaisua hänen ongelmiinsa. Joudun toteamaan, että olin väärässä. En sittenkään tiedä, mikä tässä mättää.
Syy kolme, elämän merkityksettömyyden pelko. Rahan ansaitseminen ja/tai työ on monen ihmisen identiteetin kulmakivi. Niin vankka kulmakivi, etteivät he pysty kuvittelemaankaan elämäänsä ilman työtä tai x määrää rahaa. Jos he yrittävät, alkaa tuntua tyhjältä ja pelottavalta. Mitä minä sitten tekisin? Ja mitä muut minusta ajattelisivat? Eihän tuo olisi kunnon elämää!
Totuus on, että elämässä on paljon muutakin, eikä vain muuta pientä vaan muuta niin isoa, että sen tärkeys ylittää rahan ja työn (sanan kapeimmassa merkityksessä). On ihmissuhteita ja rakkautta. On intohimoa ja unelmia. On kutsumustyötä, joka on ihan eri asia kuin tavallinen työ ja jota suurin osa ihmisitä ei tee. On vapaa-aikaa, joutenoloa, joka on nykyihmiselle yksi vaikeimmista asioita käsittää ja toteuttaa. On luonnossa olemista, raikasta ilmaa, yksinkertaista ja terveellistä ruokaa. On henkistä kasvua, ennen kaikkea.
Köyhä työtön "joutuu" opettelemaan nauttimaan elämän ilmaisista lahjoista. Samalla hän kuitenkin muistuttaa työtä tekevää ihmistä näiden muiden asioiden olemassaolosta. Työtä tekevä on saattanut menettää kosketuksensa näihin asioihin, eikä halua oivaltaa, että on viettänyt viimeiset 30 vuotta toimistossa ja missannut lastensa kasvun kokonaan. Tai että on uhrannut terveytensä työnteolleen ja on nyt vakavasti sairas. Oivalluksesta johtuva tuska olisi liian suuri.
Haluaisin tekstilläni muistuttaa meitä kaikkia, että vain avoimesti (ja pitkään) keskustelemalla ja aidolla kiinnostuksella toista ihmistä kohtaan voimme kuroa umpeen näitä valtavia kuiluja. Enkä nyt tarkoita pelkästään päättäjiä vaan meitä ihan kaikkia.
Katsokaamme peiliin, niin inhottavaa kuin se onkin, ja kysykäämme itseltämme, "Voisinko yrittää ymmärtää tuota toista ihmistä ehkä vähän enemmän?"
Kommentit
Lähetä kommentti