Oman äänen kadottaminen ja löytäminen

Olen päättänyt, että haluan taas kirjoittaa blogia. Valitettavasti minulla on kuitenkin kaksi ongelmaa: 1) kognitiiviset kykyni ovat heikentyneet, ja 2) itsetuntoni on romahtanut.

Kirjoitin äsken yllä olevan sanan "kognitiiviset" väärin, jolloin kirjoitusohjelmani alleviivasi sen punaisella siksak-viivalla. Korjasin virheen, mutta kun siirsin kursoria jatkaakseni kirjoittamista, siksak-viiva tuli takaisin. Huomasin sanassa toisen virheen, mutta edelleenkin siksak-viiva jatkoi vilkkumistaan, vaikka korjasin toisenkin virheen. Sanassa oli yhteensä kolme virhettä, ja vaadittiin kolme erillistä korjauskertaa, ennen kuin sana oli lopulta oikein.

Syystä tai toisesta kognitiiviset kykyni eivät ole enää sitä, mitä ennen. En muista asioita niin kuin ennen, enkä ajattele yhtä terävästi. En jaksa keskittyä kuin naurettavan lyhyitä pätkiä. Minulla oli tapana pitää usein ns. omakivaa keksimällä nasevia lausahduksia, ideoita, metaforia, vitsejä, anekdootteja… Naureskelin niille yksikseni. Nykyään minulla on jopa aivosumua. Joskus saan hyviä teksti-ideoita, mutta usein en jaksa kirjoittaa niitä ylös, koska en jaksa "ajatella".

Yksi mahdollinen syy tähän voi olla raskaus- ja synnytyshormonit. En ole alan asiantuntija, mutta olen kuullut sanottavan, että monet tällaiset terveysongelmat naisilla ovat hormonaalisia, ja varsinkin, jos saa lapsia, hormonit saattavat vaikuttaa oudoilla tavoilla.

Toinen mahdollinen syy (tai kenties korreloiva oire) voisi olla some- tai nettiriippuvuus. Someriippuvuus vähentää ihan tutkitusti keskittymiskykyä, ja olen saanut huomata sen käytännössä. Lukiossa ja yliopistossa luin paljon pitkiä tylsiä tieteellisiä tekstejä, mutta nyt terapiakurssilla kirjojen lukeminen tuottaa tuskaa. Vaikka olen käyttänyt somea jo pitkään, tilanne tuntuu pahentuneen eksponentiaalisesti lyhyiden videoiden tulon jälkeen. Aikaisemmin oli normaalia jakaa esimerkiksi Facebookissa pitkiä blogitekstejä, uutisia tai muita tekstejä, joita luettiin ajatuksella ja niistä keskusteltiin kommenttikentässä. Nykyään somen käyttöni koostuu kasvavassa määrin YouTube:n shorts-videoista ja Pinterestissä jaetuista TikTok-videoista. Oikein tunnen kuinka aivoni kuivuvat kasaan.

Kolmas mahdollinen syy (tai jälleen kerran korreloiva oire) kognitiivisten kykyjeni heikentymiseen voisi olla yksinkertaisesti se, että en ole käyttänyt niitä. Tämä taas saattaa johtua uudesta elämäntilanteesta (pikkulapsiarki on pirstaleista ja hyvin kuluttavaa aivoille), tai sitten itsetuntoni romahtamisesta.

Nuorempana olin monesti ylpeä ja iloinen ajatuksistani, ideoistani ja oivalluksistani. Olin mielelläni äänessä luokassa ja missä ryhmässä milloinkin, kun puheeksi nousivat kiinnostavat asiat, kuten yhteiskunnallinen tilanne, psykologia, kulttuuri… Aloitin blogin kirjoittamisen teini-ikäisenä, ja tämän Aidosti outo -blogin aloitin vuonna 2016. Kirjoitin mielelläni suoraan ja avoimesti, mitä ajattelin, enkä välittänyt muiden mielipiteistä. Pohdiskelu oli minusta hauskaa. Oli myös vapauttavaa sanoa asioita suoraan.

En tiedä, mistä kaikki alkoi, mutta asiat alkoivat luisua alamäkeä. Olin monesti kokenut olevani ideoideni kanssa yksin (siksi blogin nimessä on sana "outo"), mutta kun pysyin äänessä vuodesta toiseen, silloin tällöin tielleni osui joku, joka kehui ajatteluani ja kannusti jatkamaan. Silti koko ajan jatkuva tuen puute tai usein suoranainen torjunta nakersivat itsetuntoani.

Jossain vaiheessa aloin epäillä älykkyyttäni. Ehkä ajatukseni eivät olleetkaan hyviä? Ehkä ideani olivat sittenkin lapsellisia? Jostain luin, että tyhmät ihmiset kuvittelevat olevansa fiksuja, kun taas aidosti fiksut ihmiset pitävät itseään pikemminkin tyhminä. Mitä jos olinkin tyhmä?

Myös lapsuudenkodissani kannustettiin vaatimattomuuteen. Siellä ajatteluuni suhtauduttiin torjuvasti. Sitä pidettiin hankalana. Minusta sanottiin halveksivaan sävyyn, että pyörittelen mielessäni typeriä ajatuksia, jotka eivät johda mihinkään. Jos täräytin eriävän mielipiteeni avoimesti ja suoraan, sitä pidettiin kusipäisenä eli ylimielisenä käyttäytymisenä. Minulle tehtiin myös selväksi, että muut ihmiset pitävät itsestään puhuvaa ihmistä pitkästyttävänä, ja että varsinkaan omista unista ei saa kertoa kenellekään. (En tiedä, miksi unet ansaitsivat erikoismaininnan.)

En pystynyt kirjoittamaan blogiakaan niin kuin ennen. Minua väärinymmärrettiin tai ei ymmärretty ollenkaan, sekä blogissa ja livenä, ja sitä tapahtui niin usein, että aloin vaimeta ja kutistua. Aloin käyttää ilmaisuja, kuten "enhän mä tästä mitään ymmärrä, mutta…", "korjaa, jos oon käsittänyt ihan väärin" ja "tää on mun oma tulkinta". Siihen tunnuttiin kannustavan varsinkin lyhytterapiaopinnoissa. Siellä painotettiin, että terapeutti ei voi tietää asiakkaan tilannetta, joten aloin korostaa asiakkaille omaa tietämättömyyttäni ja ymmärtämättömyyttäni joka tilanteessa. Ajattelin, että se on oikein silloinkin, kun oikeasti tiesin ja ymmärsin.

Varsinkin ratkaisukeskeisessä suuntauksessa korostetaan asiakkaan ja terapeutin tasavertaisuutta. Koulutukseni alussa ajattelin, että terapeutilla on asiantuntijana auktoriteettiasema, mutta sain kuulla käsitykseni olevan vanhentunut ja voimaannuttamisfilosofian vastainen. Asiakkaan omaa asiantuntemusta tuli korostaa, terapeutin roolia vähätellä. Pahin pelko tuntui olevan, että asiakas tulisi terapeutista riippuvaiseksi.

Aloin myös käyttää puheessani ja teksteissäni tieteellistä tietoa argumenttieni tukemiseen, vaikka aiemmin olin ajatellut sen olevan vähän selkärangatonta. Hyvät ideat kyllä kestävät tarkastelua ilman, että tieteellisen dogman taakse tarvitsisi piiloutua. Sitä paitsi tiede muuttuu koko ajan, tietoa tulee koko ajan lisää, ja monesti pystymme maalaisjärjelläkin päättelemään asioita, joita tiede ei ole vielä pystynyt todistamaan. Aloin silti käyttää tiedettä, koska tiesin, että (varsinkin Suomessa) silloin olin turvassa kritiikiltä. Huomasin, että ärsyyntyneet ilmeet vastaväite huulillaan pehmenivät ja hiljenivät, kun mainitsin tieteen. Se on vallankäytön keino, jolla voi helposti vaientaa ihmisiä, ketkä eivät ymmärrä tieteen olevan erehtyväistä.

Tässä mainittu kehitykseni saattaa kuulostaa jonkun korvaan positiiviselta. En enää kuvitellut itsestäni liikoja, minusta tuli vaatimattomampi, en olettanut itsestään selvästi tietäväni asioita, ja aloin kuunnella enemmän muita ihmisiä. Mitäs vikaa siinä on?

Mutta mitä jos alkuperäinen ylpeys omista ideoista ja ajattelusta olikin ollut ihan totta? Mitä jos ideani olivat olleet hyviä? Mitä jos minä ihan oikeasti tiesin asioita, huomasin asioita, ymmärsin asioita? Mitä jos ihmiset vain olivat haukkuneet minua ylimieliseksi, hankalaksi ja epäkäytännölliseksi, koska he eivät ymmärtäneet ajatteluani eivätkä samaistuneet siihen? Eivät jaksaneet perehtyä ulkomaalaistaustaiseen logiikkaani ja monesti vieraasta kielestä kumpuavaan ajatteluun? Mitä pahaa siinä on, jos joku on omaperäinen ajattelija? Miksi sitä ei voisi vaalia, tukea, ruokkia, kanavoida oikein? Miksi omaperäisesti ajatteleva lapsi pitäisi lannistaa ja laittaa ruotuun?

Monille ihmisille tuntuu olevan kaikkein tärkeintä maailmassa, että oma lapsi tai lapset ylipäätään ovat "hyviä kavereita". Olen itsekin vanhempi, ja ymmärrän tämän todella hyvin! Halutaan, että lapset oppivat sosiaaliset taidot, ymmärtävät toisiaan, tulevat toimeen keskenään, ovat empaattisia ja ystävällisiä. Itsekin toivon tätä omalle lapselleni. Itse kun olin koulussa, "hyvät tyypit" saivat osakseen ylivoimaisesti eniten arvostusta ja ihailua. Ymmärrän myös, että maahanmuuttajavanhemmilleni tämä haave oli kenties vielä kantasuomalaisia suurempi.

En kuitenkaan ole sitä mieltä, että kaikki lapset ovat sosiaalisesti lahjakkaita tai taitavia, tai että sosiaalinen lahjakkuus on tärkein lahjakkuus, tai että lapsi automaattisesti erakoituu tai syrjäytyy, jos häntä ei väkisin tungeta johonkin tiettyyn sosiaalisesti hyväksyttyyn muottiin. Tai että toisesta kulttuurista tuleva lapsi, joka käyttää kaksikulttuurisuuttaan rikkaasti, omaperäisesti ja usein vaikeatulkintaisesti, pitäisi muokata samalla tavalla ajattelevaksi kuin muutkin. Aikuisena olen nimittäin huomannut sen, että ihmisiä on täällä maailmassa todella paljon erilaisia. Täällä on todellakin tilaa ihan kaikille, hiljaisille ja äänekkäille, vilkkaille ja rauhallisille, tunteellisille ja järkeville.

Ehkä myös kaltaisilleni ajattelijoille, kyseenalaistajille ja uusien ja sopimattomienkin ideoiden ääneen lausujille.