Sitoutumisen vaikeus

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että minun on vaikea päättää, mitä tekisin elämälläni. Jo vuosi sitten tiedostin sitoutumisen pelkoni ja nyt tiedostan sen taas. Ensin olin muutaman viikon aivan jumissa, jäässä. Turhauduin tilanteeseen todella paljon. Miten tämä nyt näin menee, että olen taas tässä pisteessä? En pääse liikkumaan mihinkään suuntaan ja samalla äänet päässäni vaativat, että minun täytyy

Kun muistin sitoutumisen pelon, oli kuin jää ylläni olisi avautunut ja päästänyt auringonvaloa hyiseen veteen. Ai niin, tästähän tässä olikin kysymys. 

Sitoutumisen pelkohan on oikeastaan päätösten tekemisen pelkoa tai vielä tarkemmin sanottuna seurausten pelkoa. Sitoutumiskammoinen ihminen kokee niin valtavaa painetta tehdä ja valita oikein, että hän ei vaan pysty valitsemaan mitään. Koska aina on riski, että väärin menee. Se on todella yleinen vaiva, ja kivulias olotila. Sitoutumisen pelko voi liittyä ihmissuhteisiin, työhön, asunnon ostamiseen, kotimaahan tai -paikkakuntaan tai vaikkapa lemmikin hankkimiseen. Paineet tehdä oikea valinta kasvavat liian suureksi ja ihminen kokee, että on parempi olla tekemättä mitään. Joskus päätökseen sisältyy toive, että valitsisipa joku toinen puolestani niin minun ei tarvitsisi kantaa tätä vastuun taakkaa.

Ideaalitilanteessa ihmisellä on hyvä suhde vastuuseen. Hän arvioi, pystyykö kantamaan vastuuta vai ei, ja jos pystyy ja haluaa, hän ottaa vastuuta mielellään ja vapaasta tahdostaan. 

Minä olin toivonut parisuhdetta todella pitkään ja kun oikea ihminen viimein sattui kohdalle, olin jo aivan kypsä! Siis valmis. Ryhtymään suhteeseen, sitoutumaan. Sitouduin tähän ihmiseen mielelläni ja hän minuun. Lokakuussa 2020 virallistimme suhteemme, jonka koin vielä syvemmäksi sitoutumiseksi. En mieti, että jossain olisi varmaan joku parempi tai että pitäisikö pitää ovea raollaan. Ei, olen tässä. Sitoutunut. 

Työn saralla tilanne on toinen. Jos metaforana käyttäisi rakkauselämää niin minulla on elämässäni kaksi miestä, joiden välillä en osaa päättää. Kummassakin on hyvät puolensa mutta kumpikaan ei ole täydellinen. Kun olen toisen kanssa, hetken aikaa tuntuu tosi hyvältä, kunnes alan kaivata taas sitä toista. Huomaan myös, että heti kun toisen kanssa tulee joku ongelmatilanne, en jää mielelläni selvittelemään sitä vaan lähden sen toisen luo ajatellen, että se varmaan on se oikea. Mutta sitten sen kanssa tulee ongelma ja kaikki alkaa alusta… 

 

 

Mistä johtuu, että parisuhteessani/avioliitossani en ala kaivata toisen luo, kun tulee ongelmia? Parisuhteessa ongelmat kohdataan ja selvitetään. 

Asiaa tovin pohdittuani tajusin, että sitoutumiseen ei riitä vielä, että antaa valitsemalleen asialle aikaa. Aika on tärkeä resurssi, mutta sitoutumiseen tarvitaan muutakin: sielua. Ei riitä, että on kumppaninsa kanssa koko ajan yhdessä, jos yhdessäolo on pinnallista. 

Tajusin, että merkittävä ero parisuhteeni ja työni välillä on, että parisuhteessa saan olla oma itseni. Kumppanini hyväksyy minut ainakin 90-prosenttisesti ja senkin, mitä ei hyväksy, osaa kyllä kestää eikä tee siitä liian usein numeroa. 

En ollut koskaan ajatellut työtä tästä näkökulmasta, joten oivallus oli minulle aika nautinnollinen. Mitä jos työssäkin saisi olla oma itsensä? Nyt voin sieluni silmin nähdä lukijan, joka on aina ollut työssä oma itsensä, pyörittävän silmiään, että no johan on oivallus. 

Minulle ajatus on kuitenkin uusi. Olen kasvanut sellaisen narratiivin keskellä, että "työ ja yksityiselämä pidetään erillään", "nämä ja nuo asiat ei kuulu työpaikalle", "työrooli ja kotirooli" ja niin edelleen. Ajatus on selvä. Kotona (toivottavasti) saa olla oma rento itsensä, kun taas työssä pitää skarpata ja yrittää ja pinnistää ja tehdä parhaansa. Työhön kuuluu tietyt arvot, kuten ahkeruus, yritteliäisyys, luovuus, yhteistyö… mitä näitä nyt on. Ja työhön ei tuoda mukanaan niitä ikäviä kotijuttuja eli laiskuutta, mukavuuden kaipuuta ja negatiivisia tunteita. 

Ymmärrän näkökulman erittäin hyvin. On loogista ajatella, että työssä tehdään töitä ja kotona sitten rentoudutaan, sillä näinhän tätä näkökulmaa usein puolustetaan. 

Asia muuttuu kuitenkin monimutkaisemmaksi, jos työntekijältä toivotaan tai työntekijä itse toivoo - sitoutumista. Sitoutumiseen vaaditaan nimittäin luottamusta. Tästä syystä monilla työpaikoilla kannustetaan ja tuetaan ihmisten viettävän aikaa myös vapaa-ajalla: lounaalla, lasillisella työpäivän jälkeen, työmatkoilla yhteisestä ohjelmasta nauttien, pikkujouluissa. On selvää, että jos ihmiset hyväksyvät toisensa rentoina omina itseinään, he ovat myös sitoutuneempia työhönsä. Vapaa-ajalla nähdään, että esimies-Tomi (nimi ehkä muutettu) ei olekaan mikään yli-ihminen, kun hän humalassa avautuu omista parisuhdeongelmistaan. Toiseen on helpompi samaistua, hierarkiat murenevat ja työn laatu nousee, kun ihmiset ovat sitoutuneempia toisiinsa ja työhönsä. 

Kaunis ajatus, joka käytännössä tietysti usein tökkii monesta syystä. Ehkä Ulla-sihteerin kanssa ei tulekaan toimeen, kun hän on niin vanhanaikainen, tai kännissä tulee pussattua naimisissa olevaa esimiestä. Periaatteessa konfliktit ihmisten välillä eivät ole ongelma, vaan se, että selvitetäänkö ne. Jos ei selvitetä, välit saattavat tulehtua. 

Minun on helppo sitoutua ja luottaa kumppaniini, koska hän tietää minusta kaiken. Työasioissa mietin usein, että minun pitää pinnistellä tosi paljon ja vetää tietynlaista, varsin kapeaa, roolia. Ajatus siitä, että asiakkaani ja yhteistyökumppanini tietäisi minusta kaiken ja haluaisi silti tehdä kanssani töitä, on outo ja uusi. Ja kiehtova. Miksi ei? 

Miksi meidän pitäisi pelätä paljastuvamme? Miksi pitäisi salata asioita, peitellä ihmisyyttämme? 

Tästä samasta asiastahan on kyse paljon mediahuomiota saaneessa huijarisyndroomassakin. Ihminen ajattelee, että muut ovat jonkinlaisia yli-ihmisiä ja vain hän yksin on epätäydellinen. Ja kohta muut jo huomaavat, miten tyhmä ja huono hän onkaan. Miten voisi oikeasti sitoutua työhön, jos pelkää, että on siihen liian huono? Voiko ihminen ottaa vastuun, jos hän ei ajattele kykenevänsä kantaa sitä? 

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia vuonna 2016, ajatuksena oli nimenomaan tulla kaapista ulos kaikkien epätäydellisyyksien kanssa ja näyttää se ihmisyys, jota niin paljon hävetään. Aidosti outo -nimi syntyi myös tätä näkökulmaa tukien. Monesti ajattelemme olevamme jotenkin outoja ja sitten käytämme suunnattomasti energiaa outouksiemme peittelyyn. Onnellisuus sen sijaan piilee siinä, että uskaltaisi olla aito. Aidosti oma outo itsensä. 

 

---

 

Lue lisää:

Tuuliviiri

Kommentit

Suositut tekstit