Puhveli kauriiden keskellä
Blogia on ollut kamala ikävä, ja silti en saa kirjoitettua mitään. Ideat tuntuvat joko liian vaikeilta ja liikaa taustatyötä vaativilta, liian vihaisilta tai molempia. Ties kuinka monta kertaa olen tulistunut jostakin ajankohtaisesta asiasta ja ajatellut, "tästä kyllä kirjoitan blogiini!". Tai sitten olen saanut uuden oivalluksen elämänhallinnan saralla ja ajatellut, "hmm, tästä tulisi hyvä postaus!".
Mutta olenko kirjoittanut? En. Tai jos olen kirjoittanut, en ole julkaissut.
Miksi en ole tehnyt yhtään postausta julkaisuvalmiiksi siitä huolimatta, että rakastan blogiani ja ajattelen sitä usein?
En tiedä. Enkä jaksa erityisesti miettikään asiaa. Pelkkä asian ajattelu unettaa. Se saattaa olla tietysti puolustautumismekanismi, mutta ihan sama.
Uskon syyn olevan ehkä siinä, että henkilökohtaisten postausten julkaisu vaatii kuitenkin rohkeutta, ja minä en ehkä viime aikoina ole jaksanut olla kovin rohkea. Rohkeuteen tarvitaan kuitenkin voimia, ja minulla ei niitä tällä hetkellä ehkä ole.
Vuosi 2018 oli minulle kaikin puolin rohkea, ja silloin se tuntui jostain syystä varsin helpolta. Vuosi 2019 ei taas niinkään.
Vuonna 2019 järjestin itselleni "naisellisuusprojektin". Koko vuosi meni siihen, että yritin tehdä itsestäni jotain muuta kuin mitä oikeasti olen.
Yritin olla naisellisempi - pehmeämpi, lempeämpi, viehkeämpi, huomaavaisempi, rakastavampi, herkempi muiden tunteille - mutta en onnistunut siinä. Mitä enemmän yritin sitä rumemmaksi, kömpelömmäksi, rujommaksi ja töykeämmäksi tunsin itseni.
Ajatus vuoden kestävästä naisellisuusprojektista syntyi ehkä eräänä helteisenä loka-marraskuisena päivänä Balilla, kun tarot-ennustaja antoi minulle kotitehtäväksi naisellistua. Hän sanoi, että minä pelotan miehiä, koska olen niin soturimainen. Oikeasti olin hänen mukaansa prinsessa ja haluan, että minua kohdellaan prinsessana, mutta koska olen niin soturimainen, minua kohdellaan soturina. Saisin haluamani, kun alkaisin käyttäytyä prinsessamaisesti, lakkaisin käyttämästä harmaata väriä vaatetuksessani, laittaisin kukkia hiuksiin ja opettelisin tanssimaan salsaa.
Ajatus siitä, että minun pitäisi ylipäätään olla naisellisempi, oli syntynyt vaivihkaa jo aikaisemmin. En tiedä milloin. Koska asuimme vuoden 2018 asuntoautossa Uudessa-Seelannissa patikoiden välillä luonnossa, vaatteeni tuona vuonna olivat lähinnä käytännölliset ja mukavat kuin naiselliset tai seksikkäät. Näin tämän kirkkaasti, kun osallistuin kesäkuun alussa erääseen kolmipäiväiseen tapahtumaan Sydneyssä. Laitoin päälleni kaikkein siisteimmät vaatteet, mitä minulla oli: tummansiniset farkut, mustan t-paidan, tummanharmaan villapuseron, liilan ulkoilutakin ja vaelluskengät (muita ei ollut). Minulla ei ollut meikkiä, koruja, hiusjuttuja tai mitään muutakaan "ylimääräistä". Muut osallistujat, joiden kanssa hengailin, olivat meikattuja ja laitettuja. Heillä oli isot korvakorut, värikkäät mekot ja korkokengät. Tunsin oloni ihan puhveliksi kauriiden keskellä.
(Teksti jatkuu puhvelin alla.)
Ajatus siitä, että en ole riittävän naisellinen, on kuitenkin vaivannut minua jo paljon pidempään. Jo teini-iässä koin miesten pelkäävän minua. Liekö se johtunut venäläisyydestäni, älykkyydestäni, maskuliinisuudestani vai mistä - en tiedä. Vuoden 2019 alussa päätin sen kuitenkin johtuvan naisellisuudestani tai oikeastaan sen puutteesta.
Vuonna 2019 asetin siis tavoitteekseni päästää naisellisuuttani enemmän valloilleen. Minulla oli suuret suunnitelmat. Lukisin naisellisuutta käsitteleviä kirjoja. Opiskelisin taideterapiaa (joka oli mielestäni naisellinen ala). Pukeutuisin naisellisemmin. Opettelisin tanssimaan salsaa. Ottaisin naisellisen tatuoinnin. Maalaisin ja askartelisin. Juhlisin enemmän. Ottaisin rohkeammin ihmisiin yhteyttä ja avautuisin heille. Joogaisin. Yrittäisin olla enemmän sinut tunteiden kanssa. Katsoisin romanttisia komedioita ja käyttäisin yoni-munaa. Laittaisin puolisolleni enemmän ruokaa.
No, jotkut suunnitelmista onnistuivat ja toiset eivät. En ottanut tatuointia. Salsan vaihdoin pienen miettimisen (kiukuttelun) jälkeen napatanssiin, sillä mies ei halunnut tulla kanssani salsatunnille. Ostin uintikortin ja kävin muutaman kerran uimassa. Opiskelin taideterapian perusopinnot. En juhlinut. Kävin hieronnassa ja seurasin omaa kuukautiskiertoa ja mielialan vaihteluita omatekemän kuukalenterin avulla. Aloitin lukemaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa, mutta en päässyt kovin pitkälle. Sain luettua kuitenkin Lisa Listerin kirjan Witch. Ostin hameita ja yritin pukeutua naisellisemmin, mutta inhosin uutta tyyliäni yli kaiken. Näytin mielestäni ihan kamalalta. Tunsin oloni taas puhveliksi kauriiden keskellä.
Ennen kaikkea yritin olla muille ihmisille lempeä ja ymmärtäväinen, kuunnella ja hyväksyä. Eli toisin sanoen yritin olla aivan päinvastainen kuin mitä oikeasti olen! Se kostautui lopulta masennuksena ja ahdistuksena. Varsinkin, kun kuvittelin ihmisten oikeasti pitävän naamiosta, jonka olin pukenut päälleni.
Lopulta en kestänyt enää teeskennellä. Varma resepti onnettomuudelle on nimittäin yrittää olla jotakin muuta kuin mitä oikeasti on. En ole koskaan tuntenut oloani niin rumaksi, vastenmieliseksi ja epämukavaksi kuin yrittäessäni olla naisellinen.
Sain minä tästä vuodesta irti toki jotain positiivistakin. Sain oppiläksyn siitä, mitä tapahtuu, kun yrittää esittää jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Enää en lähde samalle tielle ainakaan kovin helposti. Se oli tuskallinen oppiläksy.
Nyt uskallan ehkä arvata yhden syyn siihen, miksi en ole kirjoittanut blogiani tänä vuonna enemmän: se olisi ollut ristiriidassa naisellisuusprojektini kanssa. Voimakkaat mielipiteet ja lähinnä miehiä puoleensa vetävät analyyttiset postaukseni eivät ole kovin feminiinisiä. Eivätkä postaukseni vedä miehiä puoleensa sillä tavalla, millä haluaisin. Jos haluaisin olla feminiininen bloggari, kirjoittaisin ehkä ruokaresepteistä, vaatteista, sisustuksesta ja parisuhteista. Ja käyttäisin enemmän kuvia.
Kokemuksesta oppineena ja toivottavasti hieman viisastuneena olen päättänyt vuoden 2020 teeman: itsensä rakastaminen. Kyllä, sen sijaan, että yrittäisin olla jotain, mitä en ole, aion yrittää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
---
Aikaisempia kirjoituksiani naisellisuudesta ja itsensä rakastamisesta:
Haluan olla nainen
Olen hiekkalinna, joka romahtaa
Mutta olenko kirjoittanut? En. Tai jos olen kirjoittanut, en ole julkaissut.
Miksi en ole tehnyt yhtään postausta julkaisuvalmiiksi siitä huolimatta, että rakastan blogiani ja ajattelen sitä usein?
En tiedä. Enkä jaksa erityisesti miettikään asiaa. Pelkkä asian ajattelu unettaa. Se saattaa olla tietysti puolustautumismekanismi, mutta ihan sama.
Uskon syyn olevan ehkä siinä, että henkilökohtaisten postausten julkaisu vaatii kuitenkin rohkeutta, ja minä en ehkä viime aikoina ole jaksanut olla kovin rohkea. Rohkeuteen tarvitaan kuitenkin voimia, ja minulla ei niitä tällä hetkellä ehkä ole.
Vuosi 2018 oli minulle kaikin puolin rohkea, ja silloin se tuntui jostain syystä varsin helpolta. Vuosi 2019 ei taas niinkään.
Vuonna 2019 järjestin itselleni "naisellisuusprojektin". Koko vuosi meni siihen, että yritin tehdä itsestäni jotain muuta kuin mitä oikeasti olen.
Yritin olla naisellisempi - pehmeämpi, lempeämpi, viehkeämpi, huomaavaisempi, rakastavampi, herkempi muiden tunteille - mutta en onnistunut siinä. Mitä enemmän yritin sitä rumemmaksi, kömpelömmäksi, rujommaksi ja töykeämmäksi tunsin itseni.
Ajatus vuoden kestävästä naisellisuusprojektista syntyi ehkä eräänä helteisenä loka-marraskuisena päivänä Balilla, kun tarot-ennustaja antoi minulle kotitehtäväksi naisellistua. Hän sanoi, että minä pelotan miehiä, koska olen niin soturimainen. Oikeasti olin hänen mukaansa prinsessa ja haluan, että minua kohdellaan prinsessana, mutta koska olen niin soturimainen, minua kohdellaan soturina. Saisin haluamani, kun alkaisin käyttäytyä prinsessamaisesti, lakkaisin käyttämästä harmaata väriä vaatetuksessani, laittaisin kukkia hiuksiin ja opettelisin tanssimaan salsaa.
Ajatus siitä, että minun pitäisi ylipäätään olla naisellisempi, oli syntynyt vaivihkaa jo aikaisemmin. En tiedä milloin. Koska asuimme vuoden 2018 asuntoautossa Uudessa-Seelannissa patikoiden välillä luonnossa, vaatteeni tuona vuonna olivat lähinnä käytännölliset ja mukavat kuin naiselliset tai seksikkäät. Näin tämän kirkkaasti, kun osallistuin kesäkuun alussa erääseen kolmipäiväiseen tapahtumaan Sydneyssä. Laitoin päälleni kaikkein siisteimmät vaatteet, mitä minulla oli: tummansiniset farkut, mustan t-paidan, tummanharmaan villapuseron, liilan ulkoilutakin ja vaelluskengät (muita ei ollut). Minulla ei ollut meikkiä, koruja, hiusjuttuja tai mitään muutakaan "ylimääräistä". Muut osallistujat, joiden kanssa hengailin, olivat meikattuja ja laitettuja. Heillä oli isot korvakorut, värikkäät mekot ja korkokengät. Tunsin oloni ihan puhveliksi kauriiden keskellä.
(Teksti jatkuu puhvelin alla.)
Ajatus siitä, että en ole riittävän naisellinen, on kuitenkin vaivannut minua jo paljon pidempään. Jo teini-iässä koin miesten pelkäävän minua. Liekö se johtunut venäläisyydestäni, älykkyydestäni, maskuliinisuudestani vai mistä - en tiedä. Vuoden 2019 alussa päätin sen kuitenkin johtuvan naisellisuudestani tai oikeastaan sen puutteesta.
Vuonna 2019 asetin siis tavoitteekseni päästää naisellisuuttani enemmän valloilleen. Minulla oli suuret suunnitelmat. Lukisin naisellisuutta käsitteleviä kirjoja. Opiskelisin taideterapiaa (joka oli mielestäni naisellinen ala). Pukeutuisin naisellisemmin. Opettelisin tanssimaan salsaa. Ottaisin naisellisen tatuoinnin. Maalaisin ja askartelisin. Juhlisin enemmän. Ottaisin rohkeammin ihmisiin yhteyttä ja avautuisin heille. Joogaisin. Yrittäisin olla enemmän sinut tunteiden kanssa. Katsoisin romanttisia komedioita ja käyttäisin yoni-munaa. Laittaisin puolisolleni enemmän ruokaa.
No, jotkut suunnitelmista onnistuivat ja toiset eivät. En ottanut tatuointia. Salsan vaihdoin pienen miettimisen (kiukuttelun) jälkeen napatanssiin, sillä mies ei halunnut tulla kanssani salsatunnille. Ostin uintikortin ja kävin muutaman kerran uimassa. Opiskelin taideterapian perusopinnot. En juhlinut. Kävin hieronnassa ja seurasin omaa kuukautiskiertoa ja mielialan vaihteluita omatekemän kuukalenterin avulla. Aloitin lukemaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa, mutta en päässyt kovin pitkälle. Sain luettua kuitenkin Lisa Listerin kirjan Witch. Ostin hameita ja yritin pukeutua naisellisemmin, mutta inhosin uutta tyyliäni yli kaiken. Näytin mielestäni ihan kamalalta. Tunsin oloni taas puhveliksi kauriiden keskellä.
Ennen kaikkea yritin olla muille ihmisille lempeä ja ymmärtäväinen, kuunnella ja hyväksyä. Eli toisin sanoen yritin olla aivan päinvastainen kuin mitä oikeasti olen! Se kostautui lopulta masennuksena ja ahdistuksena. Varsinkin, kun kuvittelin ihmisten oikeasti pitävän naamiosta, jonka olin pukenut päälleni.
Lopulta en kestänyt enää teeskennellä. Varma resepti onnettomuudelle on nimittäin yrittää olla jotakin muuta kuin mitä oikeasti on. En ole koskaan tuntenut oloani niin rumaksi, vastenmieliseksi ja epämukavaksi kuin yrittäessäni olla naisellinen.
Sain minä tästä vuodesta irti toki jotain positiivistakin. Sain oppiläksyn siitä, mitä tapahtuu, kun yrittää esittää jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Enää en lähde samalle tielle ainakaan kovin helposti. Se oli tuskallinen oppiläksy.
Nyt uskallan ehkä arvata yhden syyn siihen, miksi en ole kirjoittanut blogiani tänä vuonna enemmän: se olisi ollut ristiriidassa naisellisuusprojektini kanssa. Voimakkaat mielipiteet ja lähinnä miehiä puoleensa vetävät analyyttiset postaukseni eivät ole kovin feminiinisiä. Eivätkä postaukseni vedä miehiä puoleensa sillä tavalla, millä haluaisin. Jos haluaisin olla feminiininen bloggari, kirjoittaisin ehkä ruokaresepteistä, vaatteista, sisustuksesta ja parisuhteista. Ja käyttäisin enemmän kuvia.
Kokemuksesta oppineena ja toivottavasti hieman viisastuneena olen päättänyt vuoden 2020 teeman: itsensä rakastaminen. Kyllä, sen sijaan, että yrittäisin olla jotain, mitä en ole, aion yrittää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
---
Aikaisempia kirjoituksiani naisellisuudesta ja itsensä rakastamisesta:
Haluan olla nainen
Olen hiekkalinna, joka romahtaa
Kommentit
Lähetä kommentti