Tuttua ja uutta Pietarissa

Pietari on kotikaupunkini ja syntymäkaupunkini. Käyn täällä harvoin ja tänne on aina ikävä. Pietari toimii minusta jokaisena vuodenaikana ja varsinkin sen puistot näyttävät aina kuin olisivat suoraan postikortista.

Venäjällä käyminen kuitenkin jännittää. Minulla on tarve mainita, että vaikka olenkin syntynyt täällä ja puhun venäjää, en ole lapsuuden ajan jälkeen asunut Venäjällä tai erityisesti matkustellutkaan täällä. Minusta saattaa syntyä ulkopuolisille helposti sellainen kuva, että minun kanssani on helppoa olla Venäjällä, koska tiedän kaikesta kaiken. Tämä on kuitenkin melko kaukana totuudesta. En tunne tapoja tai nykykulttuuria, nykykieltä tai -sanontoja, en tuotteita, palveluita tai yhteiskunnallista tilannetta. Jos lähden venäläiseen ruokakauppaan, en ehkä viivy siellä niin kauan kuin kiinalaisessa kaupassa, koska ymmärrän toki kieltä, mutta joudun kuitenkin tuskailemaan aikani etsiskellen tuotteita, joita ei ole olemassakaan, tai pohtien, mitä joku tuote sisältää.

Aapo esittää minulle jatkuvasti Venäjästä kysymyksiä, joihin on hankala vastata. Saako tuosta kaupasta sim-kortteja? En tiedä. Mitä tuo juliste mainostaa? Ööh... todennäköisesti asuntoja. Onko tuo purkki kermaa? Eh...kä?... Mitä on ryazhenka? Mitä on syrniki? Mitä on gorbusha? Apua! Ihanaa toki, että hän on niin kiinnostunut, mutta välillä tuntuu, että minun pitäisi osata vastata kaikkiin Venäjää koskeviin kysymyksiin. Todellisuudessa tunnen oloni täällä vähän turistiksi itsekin.

Kävimme hakemassa puhelimiimme sim-kortit, mikä oli hurja kokemus, jonka jälkeen tunsin oloni aivan maailmanvalloittajaksi. Puhelinjutut ovat minulle hieman outo asia Suomessakin. En harrasta liittymäntarjoajien vertailua ja kilpailuttamista. 4G-verkkoonkin siirryin äärimmäisen vastahakoisesti, kun minulle sanottiin, että 3G-liittymiä ei yksinkertaisesti enää saa.

Kävelimme sisään paikalliseen puhelinkauppaan ja heti ensimmäinen kysymykseni (Onko teillä prepaid-simkortteja?) sai myyjältä vastaukseksi vain hämmästyneen tuijotuksen ja tokaisun, ”täh?!” Pian kuitenkin sain selitettyä, mitä tarvitsimme, mutta aiheen vieraudesta, myyjän nopeasta puheesta ja kulttuurieroista johtuen suurin osa informaatiosta meni minulta ihan ohi. Myyjä ei näyttänyt ymmärtävän, että koska olemme turisteja, emme tunne venäläisiä liittymiä tai sim-korttien ominaisuuksia. Hän ei ehkä ollut tullut ajatelleeksi, että eri maissa sim-kortit toimivat eri tavoin ja niiden hintakin määräytyy eri tavoin.

Hankkimamme kortit näyttävät kuitenkin toimivan, joten ei minulta varmaan mitään kovin tärkeää mennyt ohi.

Ympärillä on siis paljon outoja asioita siitä huolimatta, että olemme vielä (tutussa ja turvallisessa?) Pietarissa. Jatkamme muutaman päivän päästä matkaa kauemmas itään ja kuuleman mukaan mitä kauemmas lähtee sitä isommiksi kulttuurierot kasvavat. Ryazhenkan, syrnikit ja gorbushan osaan vielä selittää, mutta sitten kun eteen tulee itämaisia, mongolialaisia tai kiinalaisvaikutteisia ruokia, minäkään en voi kuin kohautella avuttomana olkapäitäni.

Oli upeaa päästä käymään Elagin saarella, missä en ole koskaan aikaisemmin käynyt. Menimme sinne niinkin arkisella asialla kuin kahden ammattilasvalokuvaajan valokuvattavaksi!

Aapo oli tutustunut couchsurfing-sovelluksen kautta erääseen valokuvaaja-Victoriaan, joka ehdotti kuvaussessiota ja päätimme tarttua tilaisuuteen. Olimme juuri menneet kihloihin ja oli mahtavaa ikuistaa tapahtuma ammattilasvalokuviin kauniissa ympäristössä.

Kumpikaan ei ollut ollut kuvattavana aikaisemmin, joten olihan se outoa! Piti yrittää rentoutua ja näyttää luonnolliselta erikoisissa asennoissa auringon porottaessa suoraan silmiin. Kun yritin selittää valokuvaajille tilanteen haastavutta, he vain nauroivat ja kehottivat ajattelemaan onnellisuutta, hymyilemään, rentoutumaan ja pitämään hauskaa.

Kiersimme saarta neljän tunnin ajan ja otimme kuvia nurmikolla, portailla, oravien kanssa ja kymmenessä muussa paikassa. Valokuvamallin työ on kyllä raskasta!

Normaalisti olen reissannut Venäjällä vain perheeni kanssa, joten siitäkin syystä oli siistiä tavata Victoria ja Pavel: paikallisia nuoria, ketkä tiesivät, mistä sai hyvää kasvisruokaa ja paikallisen panimon olutta ja missä soitetaan parhaat livejazzkeikat. Vaikka emme ehtineetkään tehdä kaikkea, mitä suositeltiin, ehdimme käydä syömässä Ukrop-ravintolassa (suom. Tilli), jonka maut sekä kaakaojauhetekstit lautasilla tekivät meihin suuren vaikutuksen.

*

Pietarissa on vaikea päästä lähelle luontoa, vaikka puistoja löytyykin paljon. Kaupunki on iso ja vilkas ja sen monet puistot ovat melko kaukana villistä luonnosta. Monikerroksiset talot, vilkas liikenne sekä monet kirkot ja museot kertovat innokkaasta luomisesta, suunnittelusta ja rakentamisesta, ja Pietari onkin erinomainen kulttuurikaupunki. Puistot ovat nekin nimenomaan kulttuuriluomuksia kauniine aitoineen, patsaineen ja muotoon leikattuine pensaineen. 

Pietari kehittyy ja muuttuu aivan älyttömän nopeasti yhä länsimaalaisemmaksi. Joka kerta kun käyn täällä, näen yhä vähemmän 2000-luvun alun Pietari-henkeä ja yhä enemmän länsimaista kulttuuria, joka valtaa talouden, kulttuurin ja pukeutumisen.