Mitä ihmettä? Matkalle? Täh?

Photo by Andrew Neel on Unsplash

Edessä on pitkä reissu. 14 kuukautta pitkä. Ja se alkoi juuri.

Matka kulkee Siperian halki Pekingiin ja sieltä edelleen Lombokille Indonesiaan ja lopulta määränpäähämme Uuteen-Seelantiin, missä vietämme vuoden Working Holiday -viisumilla elellen.

Miksi? Mistä idea lähteä tälle hullulle matkalle oikein tuli? 

En tiedä, miksi. Tiedän vain sen, että se oli ilmestynyt mieleeni vaivihkaa ja kypsynyt havaittavan suureksi vähitellen. Eräänä päivänä kupla puhkesi ja sanoin, että on pakko lähteä. En tiedä, miksi, mutta pakko.

En ajatellut, että itse lähtöä pitäisi odottaa vielä yli vuosi, lähes puolitoista. Luulin olevani niin valmis jo tuolloin. Ostin Uusi-Seelanti -matkaoppaan heti palattuamme hurjalta telttailureissultamme Taiwanista (hurjalta, koska se oli ensimmäinen ja siksi täysin kaoottinen). En halunnut hukata aikaa. Käytännössä kuitenkin matkaopas seisoi hyllyssä avaamattomana odottamassa useita kuukausia.

Tässä muutamia syitä viivyttelyyn:

Yksi. Että jättäisin oman tutun ja turvallisen kodin ja menisin vuodeksi elämään asunnottomana vieraaseen maahan?! Ihan hullua! Eihän silloin ole turvapaikkaa, mihin palata ja linnoittautua lukittujen ovien taakse. Junassa ja leirintäalueilla on aina vieraiden ihmisten ympäröimä ja muiden armoilla. Ei minulla ole niin kovaa luottamusta!

Kaksi. Viisumien hakeminen ja muu supervirallinen paperityö on äärimmäisen vastenmielistä! (Tämä ei ole minun kuplani. #KristaKosonen) Ainakin Venäjän ja Kiinan viranomaiset ovat pelottavia. He kulkevat ison ja vihaisen näköisinä suuret aseet kädessä ja katselevat kaikkia epäilevästi. Pelottaa, että jos on tehnyt yhdenkin kirjoitus- tai muun virheen, tapahtuu jotain kamalaa. Minut karkoitetaan Siperiaan tai viedään jonnekin Pohjois-Korean vankileirille. Haluan elää maailmassa, jossa ihmiset pitävät toisistaan ja haluavat tehdä yhteistyötä. Maiden rajalla tämä kupla jostain kumman syystä puhkeaa. Hyi, miten vastenmielistä.

Kolme. Eihän minulla ole lähes ollenkaan telttailu- tai vaelluskokemusta ja nyt pitäisi vaeltaa ja elää sään ja luonnon armoilla kokonainen vuosi! Satoi tai paistoi, oli tyyntä tai myrskyisää, me ollaan teltassa. Voi tulla kylmä, voi olla kosteaa ja inhottavaa, sisälle voi eksyä käärme (God forbid!) ja tarpeilleen on tietysti mentävä ulos. Kiva on sitten vatsa kuralla vääntää ripulikakkaa jonnekin piikkipensaaseen keskellä yötä. Eikä voi oikein edes peseytyä.

Ja neljä. Minulla on ongelmia tehdä töitä täällä kotimaassakin, puhumattakaan ulkomaista. Minulla on sellainen mielikuva, että meidät ulkomaalaiset laitetaan inhottavimpiin orjatöihin, mitä maa päällään kantaa. 18-vuotiaana sellaisesta vielä selviääkin, mutta 29-vuotiaana maku tuon kaltaisiin ”seikkailuihin” on jo vähän mennyt.

Lievästi sanottuna ei tehnyt mieli suunnitella matkaa ollenkaan.

Photo from tripline.net

Sitten kuitenkin alkoi tapahtua. Nikottelusta ja välttelystä huolimatta idea eli jo omaa elämäänsä. Ei voinut kuin antautua sen vietäväksi.

Alusta asti oli selvää, että menisimme vaeltamaan. Sen verran vilkaisin uutta matkaopasta, että löysin sieltä listan Great Walks -vaellusreiteistä, joita on Uudessa Seelanissa yhdeksän. Yksi niistä tehdään kanootilla meloen jokea pitkin.

Meillä oli varusteita jo Taiwanin matkalla, mm. teltta, makuupussit, rinkat, ruoanlaittovälineet, linkkuveitsi, makuualusta. Pian kuitenkin selvisi, että tarvitsisimme myös uusia varusteita eikä kaikkia vanhojakaan voida ottaa mukaan. Esimerkiksi Taiwanilla käyttämämme makuupussit ovat Uuteen Seelantiin aivan liian ohuet ja viileät.

Taiwanin reissun lisäksi kummallakaan (minulla tai Aapolla) ei ole kovin paljoa reissukokemusta, varsinkaan vaelluksesta, reppureissaamisesta tai pienen budjetin matkailusta. Lähdemme matkalle siis aika lailla ummikkoina ja aloittelijoina. Se on pelottavaa. 

Viimeinen viikko Suomessa meni panikoidessa. Oli toisaalta ihan valtavasti tekemistä ja toisaalta en edes tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Kun suunnittelee omatoimimatkaa, on enimmäkseen oman aktiivisuuden varassa. Kukaan ei tule kertomaan, miten ja mitkä asiat kuuluu oikein hoitaa.

Tänä aamuna sitten viimein siemaisimme aamukahvimme, pakkasimme valtavat rinkkamme ja nousimme Lux Express -bussiin kohti Pietaria. En ole vielä ymmärtänyt, mihin olen ryhtynyt.

Mikä meihin on oikein mennyt? Ehkä se selviää ajan mittaan.