Minimalismin vuosi – pohdintaa
Blogiani seuranneet tietävät, että minulla on ollut... hankala? Vauhdikas? Erilainen? Vuosi. 12 kuukautta sitten opiskelin taidekoulussa ja olin uupumuksen partaalla. Uupumus vei minut sairaslomalle helmikuussa ja siitä asti olen joutunut katsomaan elämääni entistä kriittisemmin.
Kun ihmisen työ (sanan ei niin hauskassa merkityksessä) viedään häneltä pois, hän joutuu kasvotusten sen kanssa, mitä jää jäljelle. Onko minulla merkityksellistä elämää työni ulkopuolella? Onnekkaat vastaavat myöntävästi. Minä en ollut varma. Minulla oli toki potentiaalia vaikka mihin, mutta potentiaali ei ole vielä realisoitunut käsinkosketeltavaksi todellisuudeksi. Toisin sanoen työni ulkopuolella minulla ei ollut mitään.
Sen jälkeen, kun menin 4-vuotiaana tarhaan, olen ollut koko ajan tarhalainen, koululainen, opiskelija ja työssä käyvä ihminen. Minulla oli koko ajan ollut joku yhteiskunnan hyväksymä normaali ja toivottavakin status. Ajatus työttömyydestä oli hyvin kaukainen, sillä en tuntenut tai edes tiennyt yhtään työtöntä ihmistä. Yliopistossa työttömyydellä alettiin pelotella, jolloin siitä tuli uhka. Vielä pari vuotta sitten ajatus siitä, että jäisin valmistuttuani työttömäksi, täytti minut kauhulla ja häpeällä. Vielä pari kuukautta sitten olin masentunut, ahdistunut ja edelleen häpeissäni. Nyt sanon, että työttömyys ja sitä seuranneet kokemukset ovat parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.
Miksikö horisen työttömyydestä? Eikö minun pitänytkään puhua minimalismikokeilustani? Mietitäänpäs, mitä se minimalismi olikaan. Minimalismi on hidastamista ja elämän yksinkertaistamista, jolloin siitä vähenee kiire, turha hössöttäminen ja kaiken maailman sotku – sekä henkinen että fyysinen. Halusin vähentää kiirettä ja universumi totesi, ”Jaahas selvä. No työttömällä ei ainakaan ole kiire. Ei se muuten saa ikinä ruvettua miksikään minimalistiksi, jos me ei tehdä siitä työtöntä.” Sitä saa mitä tilaa.
Minä halusin minimalismivuoden ja minä sain minimalismivuoden. Toki se, mitä luulin haluavani, kun aloitin, ei ollut sitä, mitä oikeasti halusin (ja sain), mutta onneksi universumi on triljoona kertaa fiksumpi kuin minä.
Minulla oli hämäyksenä tietysti kasa pikku juttuja ja kokeiluja, jotka saivat minut kokemaan pieniä kokemuksia: somesta lähteminen, riittävä uni, joogakokeilu, päivittäinen meditaatio, runsas veden juonti, älä osta mitään -kokeilu, hidastamiskokeilu, riippuvuuksista eroon -kokeilu, Konmari-kokeilu... Nämä kaikki pitivät minut ”kiireisenä”, jotta oikea minimalismiprojekti pääsisi tapahtumaan. Oikeat, isot muutokset, jotka oikeasti tekivät elämästäni erilaista: työttömyys, sairasloma, uupumus, elämän arvojen pohdinta, oman elämän tarkoituksen pohdita, henkinen ja emotionaalinen puhdistautuminen.
Tuntuu niin kuin olisin tullut veden pintaan hengittämään oltuani lähes koko elämäni veden alla. Olen aikuinen ihminen, jolla on lupa elää juuri sellaista elämää kuin haluaa. Olen ollut sitä jo kymmenen vuotta, mutta vasta nyt alan tajuta, mitä se tarkoittaa. Ensimmäistä kertaa alan ymmärtää, että minulla on oikeasti lupa tehdä elämälläni, mitä haluan. Oikeasti. Ihan mitä haluan.
Jos haluan vuokrata huvilan Ranskasta ja eristäytyä sinne kirjoittamaan romaania, voin tehdä sen. Jos haluan perustaa yrityksen, voin tehdä senkin. Jos haluan reissata maailman ympäri, sekin onnistuu. Voin suunnitella oman korumalliston, ratsastaa Siperian halki, rakentaa talon tai valaistua.
Tajusin tämän todella joulun aaton aattona, kun istuin jouluvalojen tuikkeessa Pariisissa Moulin Rougea vastapäätä olevassa raflassa ja pitelin tahmatassussani lippua illan show'hun. Jonkun näkökulmasta tässä ei ehkä ole mitään erityistä, mutta minulle hetki oli melkoinen. En vähän aikaa sitten vielä nimittäin edes tiennyt, että Moulin Rougessa pidetään mitään show'ta, tai että sinne voi tavalliset ihmiset ostaa lippuja tai että minä voisin ostaa sinne lipun tai että niin oikeasti tapahtuisi. Minulle Moulin Rougen show'n katsominen oli kuulostanut lähes yhtä uskomattomalta kuin käynti kuussa. Ei ihan mutta melkein.
Kun tajuaa, että voi tehdä elämällään, mitä haluaa, fiilis on melkoinen.
Minimalismivuoteni oli siis hyödyllinen ja erittäin opettavainen, joskin ei aina erityisen mukava. Muutos ei ole mukavaa. Nyt uuden vuoden taas koittaessa muistutan itseäni varomaan, mitä toivon ja haluan. Toiveet nimittäin toteutuvat ja vuoden kuluttua peilistä katsoo taas joku aivan muu.
Kun ihmisen työ (sanan ei niin hauskassa merkityksessä) viedään häneltä pois, hän joutuu kasvotusten sen kanssa, mitä jää jäljelle. Onko minulla merkityksellistä elämää työni ulkopuolella? Onnekkaat vastaavat myöntävästi. Minä en ollut varma. Minulla oli toki potentiaalia vaikka mihin, mutta potentiaali ei ole vielä realisoitunut käsinkosketeltavaksi todellisuudeksi. Toisin sanoen työni ulkopuolella minulla ei ollut mitään.
Sen jälkeen, kun menin 4-vuotiaana tarhaan, olen ollut koko ajan tarhalainen, koululainen, opiskelija ja työssä käyvä ihminen. Minulla oli koko ajan ollut joku yhteiskunnan hyväksymä normaali ja toivottavakin status. Ajatus työttömyydestä oli hyvin kaukainen, sillä en tuntenut tai edes tiennyt yhtään työtöntä ihmistä. Yliopistossa työttömyydellä alettiin pelotella, jolloin siitä tuli uhka. Vielä pari vuotta sitten ajatus siitä, että jäisin valmistuttuani työttömäksi, täytti minut kauhulla ja häpeällä. Vielä pari kuukautta sitten olin masentunut, ahdistunut ja edelleen häpeissäni. Nyt sanon, että työttömyys ja sitä seuranneet kokemukset ovat parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.
Miksikö horisen työttömyydestä? Eikö minun pitänytkään puhua minimalismikokeilustani? Mietitäänpäs, mitä se minimalismi olikaan. Minimalismi on hidastamista ja elämän yksinkertaistamista, jolloin siitä vähenee kiire, turha hössöttäminen ja kaiken maailman sotku – sekä henkinen että fyysinen. Halusin vähentää kiirettä ja universumi totesi, ”Jaahas selvä. No työttömällä ei ainakaan ole kiire. Ei se muuten saa ikinä ruvettua miksikään minimalistiksi, jos me ei tehdä siitä työtöntä.” Sitä saa mitä tilaa.
Minä halusin minimalismivuoden ja minä sain minimalismivuoden. Toki se, mitä luulin haluavani, kun aloitin, ei ollut sitä, mitä oikeasti halusin (ja sain), mutta onneksi universumi on triljoona kertaa fiksumpi kuin minä.
Minulla oli hämäyksenä tietysti kasa pikku juttuja ja kokeiluja, jotka saivat minut kokemaan pieniä kokemuksia: somesta lähteminen, riittävä uni, joogakokeilu, päivittäinen meditaatio, runsas veden juonti, älä osta mitään -kokeilu, hidastamiskokeilu, riippuvuuksista eroon -kokeilu, Konmari-kokeilu... Nämä kaikki pitivät minut ”kiireisenä”, jotta oikea minimalismiprojekti pääsisi tapahtumaan. Oikeat, isot muutokset, jotka oikeasti tekivät elämästäni erilaista: työttömyys, sairasloma, uupumus, elämän arvojen pohdinta, oman elämän tarkoituksen pohdita, henkinen ja emotionaalinen puhdistautuminen.
Tuntuu niin kuin olisin tullut veden pintaan hengittämään oltuani lähes koko elämäni veden alla. Olen aikuinen ihminen, jolla on lupa elää juuri sellaista elämää kuin haluaa. Olen ollut sitä jo kymmenen vuotta, mutta vasta nyt alan tajuta, mitä se tarkoittaa. Ensimmäistä kertaa alan ymmärtää, että minulla on oikeasti lupa tehdä elämälläni, mitä haluan. Oikeasti. Ihan mitä haluan.
Jos haluan vuokrata huvilan Ranskasta ja eristäytyä sinne kirjoittamaan romaania, voin tehdä sen. Jos haluan perustaa yrityksen, voin tehdä senkin. Jos haluan reissata maailman ympäri, sekin onnistuu. Voin suunnitella oman korumalliston, ratsastaa Siperian halki, rakentaa talon tai valaistua.
Tajusin tämän todella joulun aaton aattona, kun istuin jouluvalojen tuikkeessa Pariisissa Moulin Rougea vastapäätä olevassa raflassa ja pitelin tahmatassussani lippua illan show'hun. Jonkun näkökulmasta tässä ei ehkä ole mitään erityistä, mutta minulle hetki oli melkoinen. En vähän aikaa sitten vielä nimittäin edes tiennyt, että Moulin Rougessa pidetään mitään show'ta, tai että sinne voi tavalliset ihmiset ostaa lippuja tai että minä voisin ostaa sinne lipun tai että niin oikeasti tapahtuisi. Minulle Moulin Rougen show'n katsominen oli kuulostanut lähes yhtä uskomattomalta kuin käynti kuussa. Ei ihan mutta melkein.
Kun tajuaa, että voi tehdä elämällään, mitä haluaa, fiilis on melkoinen.
Minimalismivuoteni oli siis hyödyllinen ja erittäin opettavainen, joskin ei aina erityisen mukava. Muutos ei ole mukavaa. Nyt uuden vuoden taas koittaessa muistutan itseäni varomaan, mitä toivon ja haluan. Toiveet nimittäin toteutuvat ja vuoden kuluttua peilistä katsoo taas joku aivan muu.
Kommentit
Lähetä kommentti