Yksinäisyydestä

Olen tajunnut olevani hyvin yksinäinen. 

En ole aikaisemmin tajunnut sitä. Asia on vain aina ollut niin. Kun on ollut yksinäinen alusta saakka, ei sitä tajua. Kuinka voisi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan kokenut? 

Elämäni aikana minulle on sanottu asioita, kuten ”vaikutat tosi yksinäiseltä” ja ”vaikutat syrjäytyneeltä”. Parhaimmassa tapauksessa sanat ovat herkistäneet ja saaneet pohtimaan tilannetta hetkeksi. Pahimmassa tapauksessa ne ovat ärsyttäneet. Kuka sinä olet haukkumaan minua syrjäytyneeksi? Sehän on tosi loukkaava termi. 

 

 

Aloitin tällä viikolla yksinäisyystyön HelsinkiMission kanssa. Yksinäisyystyö sisältää kuusi tapaamista yksinäisyystyön asiantuntijan kanssa, ja itsenäistä työskentelyä Yksinäisyys-tehtäväkirjan parissa. Työskentelyn tavoitteena on tutkia omaa yksinäisyyden kokemustaan, löytää uusia näkökulmia ihmissuhteisiin ja saada konkreettisia keinoja yksinäisyyden lieventämiseen. 

Selailin Yksinäisyys-tehtäväkirjaa alustavasti ennen ensimmäistä tapaamista, ja jo silloin (tai oikeastaan jo ennen kuin edes avasin koko kirjaa) tajusin, että työskentely tulee olemaan rankkaa. Aihe on rankka, ja masentava. 

Olen aikaisemmin tässä blogissa kirjoittanut useasti sosiaalisen median -riippuvuudesta (myös: teknologia-, media- tai internetriippuvuus). Viime viikolla sain jälleen kerran tarpeekseni loputtomasta sosiaalisen median selailustani ja pistin sen tauolle. Sitten iski yksinäisyys. Sosiaalista mediaa on tutkittu jo paljon, ja yksi asia, mikä tiedetään sen vaikutuksista ihmisiin, on että sosiaalinen media usein paradoksaalisesti lisää yksinäisyyttä, vaikka sen tarkoituksen luulisi olevan vähentää sitä. Tämän olen huomannut myös omassa elämässäni. Sosiaalinen media luo illuusion siitä, että olisi muka ihmisten ympäröimä, osa jotain samanmielistä joukkoa. Mutta todellisuudessa joukko onkin jossain kaukana bittiavaruudessa, eikä tässä ja nyt, eivätkä ne ihmiset usein edes näe tai kuule minua, vaikka jättäisinkin itsestäni jonkun jäljen sinne mediaan, mitä en usein edes tee. 

Kun pistin sosiaalisen median pois, tajusin todellisuuden: olen yksinäinen. Kun minulle tuli mahdollisuus aloittaa HelsinkiMission yksinäisyystyö, tajusin vielä ikävämmän todellisuuden: olen ollut yksinäinen koko elämäni ajan. 

Vanhempani olivat maahanmuuttajia Venäjältä sen jälkeen, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Olen asunut Suomessa lähes koko ikäni, minulla on Suomen kansalaisuus, suomalaiset ylioppilas- ja yliopistotutkinnot, ja nyt viimeisimpänä vielä suomalainen puolisokin. En edes tunne täällä ketään venäläisiä, enkä puhu venäjää oikeastaan ikinä. 

Silti en koe kuuluvani suomalaiseen yhteiskuntaan. Häpeän venäläisyyttäni. Elämä venäläisenä Suomessa on aina ollut rankkaa ennakkoluulojen ja yleisen asenteen takia, mutta nyt viime aikoina se on ollut miltei mahdotonta. Tämä on vaikuttanut tosi paljon omaan yksinäisyyteeni. Olen hävennyt ja eristäytynyt ihmisistä siinä pelossa, että kohtaisin vihamielisyyttä tai syrjintää. Välillä muuttaminen johonkin Venäjä-myönteisempään maahan tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta. Saisi välillä tuntea arvostusta ja ihailua, eikä tarvitsisi piilotella ja hävetä koko ajan. 

Minä en tiedä, miltä tuntuu, kun ympärillä on ihmisiä, ketkä hyväksyvät ja arvostavat. En tiedä, miltä tuntuu saada tietoa, arvokkaita neuvoja ja vinkkejä arjen perusongelmiin. Miltä tuntuu, kun joukko ihmisiä kannattelee, välittää, tukee, haluaa ottaa mukaan? Ei mitään hajua. Tiedän, että tämä on monelle ihan normaalia elämää. Ja sitten monelle muulle ei ole. 

Yksinäisyys-työkirjan ensimmäinen tehtävä tuntuu heti liian vaikealta, sillä siinä pyydetään kuvailemaan, miltä tuntuu, kun ei tunnu yksinäiseltä. En tiedä, voi olla, että jos kaivamalla kaivan, saatan löytää elämästäni sellaisenkin hetken. Lähtökohtaisesti tehtävä kuitenkin ärsyttää. Tuntuu, että olen jo avun ulottumattomissa, jos heti aluksi pitää jo osata vastata näin vaikeaan kysymykseen. Ehkä tämä työ onkin suunnattu sellaisille ihmisille, kenelle yksinäisyys on vain välivaihe? Vaikka kirjassa toisaalta mainitaan, että jotkut ihmiset kokevat yksinäisyyttä koko elämänsä. Se lohduttaa.

Minä olen ihminen, joka on tekemisissä muiden ihmisten kanssa jonkin verran. Minulla on tuttuja ja jokunen kaverikin. Minusta silti tuntuu usein, että jään porukoiden ulkopuolelle, en saa yhteyttä muihin, minulla ei ole muiden kanssa mitään yhteistä, ja että minut torjutaan tai ohitetaan. Kaverit asuvat myös kaukana, ja kun yhteydenpito on vain satunnaisia videopuheluja, ihmissuhde tuntuu etäiseltä ja irralliselta, kuin palapelin paloilta. Vaikka nämä kaverit ovatkin tarjonneet minulle myös merkityksellisyyden hetkiä, mitä arvostan.

Avaudun herkästi väärille ihmisille, ja minun on sitten kymmenen kertaa vaikeampi avautua heille, ketkä saattaisivat oikeasti kuunnella. Välttelen kipeistä aiheista puhumista. Pelkään, että muut kokevat minut masentavana, negatiivisena, itsekkäänä ja liian tarvitsevana. 

Sen olen tajunnut, että elämässä on hyvin vaikeaa saada mitään aikaiseksi tai päästä yhtään mihinkään, jos on yksin. Ainakin minulle. Se, että en ole niin menestynyt kuin mitä haluaisin olla, ei ehkä olekaan omaa laiskuuttani tai huonommuuttani. Ihminen vain tarvitsee ympärilleen tukea, kannustusta ja apua muilta, ja jos sitä ei ole, ihminen masentuu ja alkaa kokea merkityksettömyyttä. Onnellinen elämä oman elämäntehtävän kannalta syntyy, kun a) tietää vahvuutensa ja b) saa käyttää niitä muiden hyväksi. Molemmat kohdat ovat välttämättömiä.

Oli pysäyttävää lukea Yksinäisyys-tehtäväkirjasta yksinäisyyden terveysvaikutuksesta ja että yksinäisyyden on todettu olevan terveydelle vaarallisempaa kuin ylipaino tai tupakointi. 

”Yksinäisyys aiheuttaa ja ylläpitää elimistössä kuormittavan stressitilan, jonka juuret ovat syvällä evoluutiossamme ja biologiassamme. Yksinäisyys viestii välittömästä uhasta ja vaaratilanteesta, jota joukkoon kuulumattomuus aiheuttaa ja johon keho reagoi samalla tavalla kuin olisimme esimerkiksi fyysisen vaaran ja hyökkäyksen kohteena. […] Pitkäaikainen stressi on vaarallista. Se on sekä kehoa että mieltä uuvuttava tila ja vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi elimistön puolustusjärjestelmään.” (HelsinkiMissio Yksinäisyys-tehtäväkirja, s. 19) 

Jos olen ollut yksinäinen koko elämäni, kehoni on ollut tässä pitkäaikaisessa stressitilassa koko elämäni. Pelkään terveyteni puolesta. On aika tehdä asialle jotan.