Työ vs. leikki

Heinäkuussa mulla oli ihana kausi. Yritän selittää, miksi se oli niin ihana.

Tuntuu, että kaikki alkoi Montessorista. Innostuin katsomaan muutamia Montessori-kasvatusmetodista kertovia videoita. Samaan aikaan kuuntelin, lauloin ja tanssin Encanto-elokuvassa olleita lauluja, mikä pitää mainita siltä varalta, jos sekin liittyy tähän jotenkin. Innostuin hankkimaan lapselle uusia leluja ja niille hyllyn, joista muodostui uusi leikkitila.

Tätä seurasi lisää innostumista. Hankimme uuden maton ja uuden sängyn. Kävimme Ikeassa. Asensimme keittiöön hyllyn. Sitten mies vielä rakensi yhden hyllyn omin käsin!

Innostus heräsi spontaanisti ja itsestään, energia seurasi perässä, ja sain luotua asioita, jotka tekivät minut onnellisemmaksi. Ja onnellisemmaksi. Oli helppoa ja hauskaa.

Surffausmetaforaa käyttääkseni oli helppoa huomata aalto, päästä aallon kyytiin ja surffata sillä aallolla. Tunsin kiitollisuutta ja mieskin oli yllättävän mukana kaikessa, mitä keksin.

Muistan erityisesti, että lepäsin paljon. Enkä siivonnut siksi, että täytyy, vaan siksi, koska olin niin innoissani tästä kodin laittamisesta. Jos muistan oikein, en tehnyt mitään velvollisuudesta. 

Olin silloin todella tuottelias. Kaiken sen lisäksi, mitä jo kerroin, neuloin ISON pätkän villapaitaa, luin kaksi kirjaa ja opettelin soittamaan ukulelella uuden kappaleen (What Else Can I Do?). Rakastin kaikkea, mitä tein. Mitä en rakastanut, sitä en tehnyt.

Sitten tämä kaikki vain loppui. Kadotin sen. Vai pitäisikö sanoa, että yhteys katkesi. Neulominen loppui eikä villapaita edistynyt, kirjat jäivät joko avaamatta tai unohtuivat avattuina pöydälle, ja asunto tuli sotkuiseksi. Siivoaminen tuntui olevan todella työlästä. En ole koskenutkaan ukuleleen. Enkä ole levännyt.

Sen sijaan olen ollut kriisissä liittyen elämäni tarkoitukseen ja työhön. Taas kerran. Täytyy sanoa, että kriisi tuotti tulosta ja sain kiinni elämäni tarkoituksesta, mutta toivon, että ei olisi tarvinnut sitä varten lopettaa sitä kaikkea muuta kivaa.

Muutaman viime päivän kuluessa olen palannut lepotilaan, mutta en ole vielä saanut yhtään niistä ihanan inspiroivista ideoista. En voi pakottaa niitä tulemaan. Osa ongelmaa on varmastikin jatkuva erilaisiin ajatuksiin takertuminen. Hyvät ideat eivät yksinkertaisesti mahdu tulemaan sieltä välistä.

Inhoan lausetta "ajattelet liikaa", vaikka ymmärränkin, mitä sillä tarkoitetaan. Ihminen, joka epätoivoisesti yrittää selviytyä ahdistavasta ajatusvyörystään, ei hyödy mitenkään, jos jonkun mielestä hänen pitäisi vain ryhtyä ajattelemaan vähemmän. Ja niin kuin kuka tahansa ongelman kanssa kamppaillut tietää, meditaation apu tähän ei ole niin yksinkertainen kuin mitä voisi olettaa.

Sen sijaan lähemmäs ratkaisua minut tuo lause "ensin työ, sitten leikki". Tai siis sen kyseenalaistaminen. Kun työ ja leikki erotetaan toisistaan, eikä nähdä, että lapsen leikki synnyttää sisältä päin motivoituneen ahkerasti työtä tekevän aikuisen. Jos menestyneimpien ihmisten työ tuntuu leikiltä, niin kuin väitetään, eikö siitä seuraa, että menestyäkseen työssä on laitettava leikki etusijalle? Eikä ihminen, joka ei saa leikkiä, motivoidu tekemään mitään työtäkään. Ainakaan sisältä päin.

Olemme oppineet tavoittelemaan tiettyjä asioita ennalta määrätyillä tavoilla. Leikissä pelottaa, että se ei johda mihinkään. Leikki voi myös synnyttää sotkua. Leikki haastaa aivojamme, mieliämme. Leikkiä ei voi lokeroida tai täysin ymmärtää. Leikki kauhistuttaa hallitsemattomuudellaan ja keveydellään.

Silti leikki on avain onneen. 


 ---

 

Lisää kirjoituksia samasta aiheesta:

Projektityöstä prosessityöhön

Pitsineulesukat ja keskittymisen jalo taito

Forrest Gump ja luottamus elämään

Saako työ olla helppoa? 

Kommentit

Suositut tekstit