Sooloretriitti on mahdollisuus tehdä jotain omaa

Hiljaisuudessa kasvaa totuuden siemen
Sen kuori halkeamaisillaan
Sisällä soivan laulun rakkaudesta 

Pidin juuri kolme päivää kestäneen sooloretriitin. Sooloretriitti on kaikessa yksinkertaisuudessaan vapaavalintaisen mittainen aikajakso, jonka ihminen viettää soolona eli yksin. Perinteinen osa sooloretriittiä on myös tauko teknologiasta sekä jonkinlainen itsetutkiskelu. Jotkut valitsevat lähteä sooloretriitille pois kotoa eristäytyen esimerkiksi mökkiin ilman sähköä ja vettä. Tapoja on kuitenkin yhtä monta kuin ihmisiä. 

Joka onkin tämän kirjoituksen keskeisin sanoma. Jos järjestät itsellesi retriitin, tee siitä omannäköinen. Nyt kerron, miten itse tein (väärin) ja mitä siitä seurasi. 

Tämä on toinen sooloretriittini. Ensimmäisen pidin kolme vuotta sitten vuonna 2017. Silloin seurasin varsin tarkasti netistä löytämiäni ohjeita. Olin innokas meditoija ja tavoitteeni olikin meditoida kolme päivää putkeen. 

Se ei onnistunut. 

Päivän meditoimisen jälkeen pintaan nousi niin voimakkaita negatiivisia ajatuksia ja tunteita, että viemäriin oli pakko laittaa tulppa. Siksi vaihdoinkin toisena päivänä strategiaa ja käytin sen lukemiseen ja itsetutkiskeluun. Kävin ostamassa myös pitsan. Kolmantena päivänä palasin meditoimisen pariin, mutta otin rennosti. 

Kaiken kaikkiaan kokemus oli mielenkiintoinen ja opettavainen ja jäi mieleen pitkäksi aikaa. Kun tämän vuoden 2020 alussa Leonie Dawsonin luoma vuosisuunnitelmakirja My Shining Year Workbook kysyi minulta, halusinko pitää sooloretriitin tänä vuonna, vastasin "kyllä!". 

Asia kuitenkin unohtui kuukausiksi ja palasi mieleeni taas marraskuun loppupuolella, kun selasin taas Dawsonin vuosisuunnitelmakirjaa (jota en ollut käyttänyt koko vuoden aikana). Mahdollisuus retriitille tuli joulukuun alussa, kun puoliso päätti lähteä retkeilemään viikonlopuksi. 

Kyseinen viikonloppu tuli niin nopeasti, että en ehtinyt edes pohtia, pitäisikö minun suunnitella retriittiä jotenkin. Retriitti siis alkoi niin, että pamahti keskelle arkea ilman mitään sen kummempia ennakkovaroituksia. Yhtäkkiä minä vain olin siinä. Enkä vielä tässäkään vaiheessa pysähtynyt pohtimaan, mitä minun kannattaisi tehdä. 

Puoliksi tiedostamaton aikomukseni oli kai vähän meditoida, tehdä hengitysharjoituksia ja syventyä itseeni terapeuttisten prosessien - mm. osatyöskentelyn - kautta.

Minä retriitillä. Kuva: Unsplash.

 

Ensimmäinen puolikas päivä (koska aloitin iltapäivällä) meni näin jälkeen päin ajatellen ihan hyvin. Sain vähän rauhoituttua ja pohdittua elämääni. Tein yhden terapeuttisen prosessin liittyen kehooni kertyneeseen rasvaan ja innostuin kirjoittamaan blogiin kirjoituksen Maija Poppanen -elokuvasta ja työn suhteesta kärsimykseen.

Illalla nukkumaan mennessä alkoi kuitenkin tulla epämukava olo. Tuntui, että tuhlaan aikaa. Eikö minun pitäisi käyttää aika vakavaan meditoimiseen tai joogaamiseen tai hengitykseen tai edes johonkin "hyödylliseen"? Kolmen päivän keskeytyksetön tauko ei ole kuitenkaan elämässäni ihan jokakuukautinen tai edes -vuotinen juttu. 

Toisen päivän aamuna pakotin itseni kävelylle, mikä pahensi oloani. Kävelyn jälkeen päätin syventyä tutkimaan, mitä oikeasti ajattelin tästä retriitistä ja mitä siltä halusin. Paljastui, että en edes ollut halunnut retriittiä 100%:sesti. Osa minusta olisi halunnut lähteä retkelle puolisoni kanssa ja oli nyt surullinen, että olin päättänyt viettää viikonlopun ilman häntä. Jos olisin saanut mahdollisuuden selvittää tietoiset ja piilevät motiivini etukäteen, minun ei olisi tarvinnut kokea surua ja pettymystä itseeni. 

Jotenkuten hyväksyttyäni, että asialle ei nyt voi mitään, syvennyin tutkimaan ja prosessoimaan muita asioita. Iltapäivällä olin sen verran uupunut, että oli pakko pitää tauko. Katsoin Netflixistä elokuvan The Secret: Dare to Dream, joka piristi huomattavasti. (Blogikirjoitus elokuvasta täällä.)

Illalla tein tunnin mittaisen yin-joogan, joka tuntui tosi hyvältä, ja menin nukkumaan. 

Kolmantena (toisena kokonaisena) päivänä päätin taas muuttaa strategiaa. Heräsin aamuseitsemältä, meditoin, joogasin ja meditoin taas. Olin löytänyt Pinterestistä erään sooloretriitin aikataulun, joka perustui klassiseen Vipassana-retriittiin, paitsi että oli monin paikoin armollisempi (ei tarvinnut herätä neljältä). 

Sitten putosin niin sanotusti korkealta syvälle kuoppaan. En nimittäin pystynyt estämään itseäni ja katselin videoita sellaisista aiheista kuin "kymmenen elokuvaa, jotka ovat niin järkyttäviä, että et pysty katsomaan niitä loppuun". Minulle tuli fyysisesti huono olo. 

Suutuin ja turhauduin. Pitääkö sooloretriitin tosiaan olla niin ikävä ja vaikea? Onko sen tarkoitus repiä haavoja auki ja hieroa niihin suolaa? Onko kidutus tosiaan paras tapa kasvaa henkisesti? 

Ei tosiaankaan ole! 

Joten jos jotain voin sanoa muille sooloretriitin pitämisestä niin se on tämä: 

Siirrä sivuun kaikki mielikuvat retriiteistä, joita olet saanut somesta. Unohda hetkeksi käsitys siitä, mitä retriitillä pitäisi tapahtua ja miltä sen pitäisi näyttää. 

Kysy itseltäsi: mitä minä tarvitsen? Minulla on tämä aika ja tila käyttää juuri niin kuin minä haluan. Mihin haluan sen käyttää? 

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa pitää sooloretriittiä. Sen voi käyttää kirjoittamiseen, laulamiseen, meditoimiseen, ulkoiluun, koiran kanssa leikkimiseen, seksin harrastamiseen (yksin tai yhdessä), joogaamiseen, ruoanlaittoon, käsitöihin, taiteiluun, johonkin omaan projektiin, ikkunasta ulos tuijottamiseen, uuden taidon oppimiseen tai terapiaan. Sanalla sanoen ihan mihin tahansa. 

Sen voi käyttää johonkin sellaiseen, johon ei muuten olisi aikaa. Johonkin mikä on jäänyt tekemättä. Tai vain johonkin mukavaan ja rentouttavaan. 

Ihan mihin vaan. 

 

------

 

Kaipaatko terapiaa? Opiskelen ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi ja haen harjoitteluasiakkaita. Lisätietoa tämän linkin takaa.