Pois kaupungista, pois maaseudulta

Photo by Mallory Johndrow on Unsplash

Viime aikoina olen käynyt läpi paljon turhautumista, kun olen huomannut aiemmin tärkeinä pitämieni asioiden turhuuden ja valheellisuuden. Kaupunkielämän loisto, ammatit, joista haaveilin aiemmin, hienolla autolla ajelu, mahdollisuus shoppailla ilman huolta rahasta – kaikki tämä näytti loisteliaalta kaukaa, mutta läheltä katsottuna hohde katoaa. Kaikki, mikä kiiltää, ei olekaan kultaa. Käsitykseni sisäisestä voimasta on muuttunut.

Nyky-yhteiskunnassa naisen on vaikeaa olla voimakas. Todelliselle voimakkuudelle ei saa kauheasti mallia. Jos asiaa pohtii, huomaa, että sille ei saa oikeastaan ollenkaan mallia.

Miehisestä menestyksestä annetaan paljon mallia. On mallia hampaat irvessä puskemiselle, kynttilän polttamiselle kahdesta päästä yhtäaikaa, on mallia menestyksen hakemiselle, ulkoisen elämän hyväksyttäväksi rakentamiselle. Sitten on tosi paljon mallia, miten olla keskiverto ja normaali, miten kestää onnettomuutta ja ikävää elämää, eivätkä ihmiset edes tajua olevansa onnettomuusmallin vankeja. On ihan järkyttävän paljon mallia siitä, miten haudata päänsä hiekkaan ja uskotella itselleen, ettei välitä eläimistä, lapsista, vanhuksista tai kenestäkään. Sitten on mallia muka-vahvuudesta, vahvan esittämisestä. Kun huolenpitoa varjostaa pelko ja paniikki ja sitä kutsutaan välittämiseksi. Kun vihaa kutsutaan suojelemiseksi. Kun kiusaamista ja henkistä väkivaltaa kutsutaan rakkaudeksi.

Photo by Gili Benita on Unsplash

Kaikki nämä ovat esimerkkejä pelosta ja niitähän riitää! Välillä tuntuu, että mitään muuta täällä ei saakaan tehdä kuin pelätä. Muita ihmisiä, liikennettä, sairauksia, sotia, ulkomaalaisia ja evästeitä. Sekä sitä pahinta: mitä jos joku näkee pömpöttävän vatsani ja päättelee minun olevan huono ihminen? Pelkkää pelkoa joka puolella. Ihan sairasta.

Nimenomaan sairasta. Ei niin kuin teininä sanoin nasaaliäänellä, ”ooämgee, siis ihan sairasta”. Vaan neutraalisti – sairasta. Ei tervettä. Tämä on sairas yhteiskunta, jota ohjaa pelko eikä rakkaus. Onko tervettä leikata lasten- ja vanhustenhoidosta? Sairaanhoidosta? Onko tervettä laittaa niin paljon rahaa aseisiin ja maanpuolustukseen? Onko tervettä kouluttaa lapsista stressaajia, jotka sairastuvat ja kuolevat lopulta stressin aiheuttamiin sairauksiin? Onko tervettä haalia omaisuutta ja vartioida sitä ihan hulluna ja laittaa lukot kaikkeen ja epäillä jokaista vastaantulijaa, että se vie mun repun? Ketä reppusi edes kiinnostaa? Onko tervettä pelätä naapuria, kääntää katse maahan, vaihtaa kadun puolta varmuuden vuoksi? Ettei se vaan puhu mulle, koska sitten voi tapahtua jotain kamalaa.

En varmasti ole ainoa, joka kärsii tästä kaikesta, ja silti välillä tuntuu niin kuin kukaan muu ei huomaisi. Monesti sanon, että ulkomailta Suomeen takaisin tullessa kyynistyn 12 sekunnissa. Täällä kun pinnistellään äärimmilleen, että voitaisiin vältellä ihmisiä, teeskennellä, ettei heitä ole. Ainakin kaupungeissa. (Ei sillä, että asiat olisivat jossain muualla paremmin, koska eivät ne tietääkseni ole.)

Juuri kaupungeissa elämä onkin kaikkein kovinta ja kylmintä, minkä näkee myös ulkomailla. Kaikilla on kauhea kiire, mutta mihin? Joka paikka on täynnä rakennuksia, betonia ja kaikenlaista rumaa ja hengetöntä. Onko ihme, jos kaupunki-ihminen köyhtyy sielultaan samalla kun rikastuu rahallisesti?

Photo by Mauro Mora on Unsplash

Nuorempana minäkin kaipasin mahdollisimman isoon kaupunkiin, mutta viime aikoina olen tullut toisiin ajatuksiin. Olen nähnyt omin silmin, mitä kaikkea kaupunki pystyy tarjoamaan ja mitä kaikkea ei pysty. Kaupunki pystyy tarjoamaan runsaasti ulkoista hyvinvointia, vaurautta ja menestystä. Kaupunki tuo ihmiset yhteen ja antaa näin mahdollisuuden yhteisöllisyydelle ja joukkojen voimalle. Se ei kuitenkaan pysty tarjoamaan sisäistä voimaa, koska sen rakenteet ovat sellaiset, että se pikemminkin imee ihmisestä sisäisen voiman kuin valaa häneen sitä lisää.

Pahinta, mitä kaupunki ihmiselle tekee, tai mitä ihminen antaa kaupungin tehdä itselleen (koska ei se kaupunki siihen ole syyllinen), on juuri sisäisen rauhan ja voimakkuuden järkkyminen, intuition vaimeneminen, liika maskuliinisen energian korostaminen, josta syntyy tasapainottomuutta ja kaiken tämän johdosta sisäistä köyhtymistä, julmuutta ja välinpitämättömyyttä, heikkoa psyykettä ja mielenterveyden häiriöitä.

Kofeiini, informaatiotulva, älylaitteet, teknologia, alkoholi ja prosessoidut, myrkylliset elintarvikkeet luovat riippuvuuksia ja valjastavat heikon mielen palvelemaan yhteiskuntaa. Ihmiset palvelevat siis yhteiskuntaa, eikä yhteiskunta ihmisiä niin kuin sen alunperin piti mennä.

Myös maaseudulta löytyy paljon ristiriitoja, sillä ristiriitoja on kaikkialla. Vegaanitrendi kukoistaa kaupungeissa mutta maalla syödään paljon lihaa, vaikka ollaan niin lähellä luontoa. ”Varo kukkia,” kyltit sanovat, ”äläkä häiritse oravia.” Metsän laidalla olevan ulkoilumajan kahvilassa ei sen sijaan ole mitään vegaanista, ei edes hedelmää tai salaattia. Pelkkää lihaa ja paljon enemmän kuin kaupungeissa. Miksi luonnosta erkaantuneet kaupunkilaiset haluavat suojella luontoa enemmän kuin maalla asuvat? Vai haluavatko he suojella? Onko se kaikki oikeasti pelkkää trendiä?

Photo by veeterzy on Unsplash

On totta, että automatisoitu (kaupunki)elämä on helpompaa, vähemmän työlästä. On pesukone, blenderi, hanasta juokseva vesi ja lattialämmitys. Eikä se haittaa. Se on ihan ok. Automatisoitu elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista, vaikka helppoa olisikin. Ihmiset eivät näe, mitä kaikkea menettävät, kun elämä automatisoidaan. Teknologian tarkoitus on helpottaa elämää, ei vaikeuttaa sitä. Kaikkien sovellusten ja muiden kanssa elämä on kuitenkin tosi raskasta, vaikka se voisi olla helppoa.

Mitä haluaisin tehdä tälle kaikelle? Minua inspiroi Tino Korpimäki, joka asuu omavarataloudessa Azoreilla ja kestävän kehityksen mukainen asuminen luonnon lähellä (Living Big in a Tiny House -YouTube-kanava on ihan loistava, suosittelen!), roskattomuus, minimalismi, asioista luopuminen ja askeettisuus, yksinkertaisesti yksinkertainen elämä.

Minulle voima tarkoittaa sisäistä voimaa. Että uskaltaa sanoa "ei" vahingollisina pitämilleen ulkoisille vaatimuksille. Minä olen voimakas, kun kieltäydyn tekemästä niin kuin muut tekevät enkä anna muiden sanella, minkä pitäisi tuntua minusta hyvältä. Voimakkuus on omien arvojen mukaan elämistä, vaikka olisin muiden mielestä vaan hölmö. Olen voimakas, kun sanon, että tässä on nyt jotain mätää. Yhteiskunta on sairas ja minä haluan auttaa, mutta ennen kuin voin auttaa yhteiskuntaa, minun pitää eheytyä itse. Minun pitää löytää sisäinen voimani. En tiedä, mihin tämä matka minut vie. Ehkä Azoreille, ehkä lähimetsään, ehkä maailman laidalle.

Varmaa on kuitenkin, että minä eheydyn ja voimistun. Kuorin sipulin päältä kerroksen toisensa jälkeen. Kuorin menneisyyteni ja tulevaisuuteni, ihmissuhteeni ja identiteettini, sukupuoleni ja ihmisyyteni. Kuorin kaiken pois. Sitten vasta olen kokonainen.

Photo by Ariel Lustre