Äitiys vs. työ

Olen seitsemännellä kuulla raskaana. Viime neuvolakäynnillä tuli sitten puheeksi tämä minun yritykseni, se, että olen pian valmistumassa lyhytterapeutiksi, ja että minulla on kovat paineet siirtyä työelämään. Samaan aikaan kuin olen raskaana. Seitsemännellä kuulla.

Seitsemäs kuukausi näyttää minulla siltä, että vatsa on jo valtava ja puhti loppuu hetkessä, kun lähden liikkeelle. Sen kanssa kun pitää hakea taapero päiväkodista ja hoitaakin häntä, se ei ole helppoa. Päälle sitten kodin pitäminen suht siistinä, taaperoa miellyttävän ruoan suunnittelu ja laitto sekä omasta terveydestä huolehtiminen, niin siinä on jo ilman yritystäkin liikaa tekemistä.

Minulla on aina ollut kovat paineet siirtyä työelämään, ihan siitä asti kun tulin täysi-ikäiseksi. Ja silti työelämään siirtyminen on ollut minulle henkilökohtaisesti aina hankalaa. Ensin päädyin hakemaan ja tekemään sellaisia töitä, jotka eivät kertakaikkiaan sopineet minulle. Paloin loppuun ja tajusin, että jos halusin siirtyä työelämään, minun olisi löydettävä itselleni sopiva työ: sellainen, jota jaksan ja haluan tehdä.

Aloin etsiä itseäni ja itselleni sopivaa työtä. Näin päädyin opiskelemaan terapeutiksi. 

Silti edelleen takkuaa ja kovasti. Joskus mietin, onko minun tarkoitus olla terapeutti. Joskus mietin, onko minun tarkoitus tehdä työtä lainkaan. Ei kai työnteon näin vaikeaa pitäisi olla? Ehkä haluan työelämään vaan koska se ajatus on iskostettu minuun ulkopuolelta, ja uskon, että vain niin saan arvostusta ja kunnioitusta ja kelpaan yhteiskunnan jäseneksi. Mutta ei kaikkia ihmisiä ole tarkoitettu työelämään. Joskus mietin, voisinko olla yksi heistä.

Luen lapsettomuutta ja vanhemmuutta käsitteleviä juttuja ja mietin, ”joillekin tämä on vaikeaa, erittäin vaikeaa, tuskallista”. Sekä se, että ei saa lapsia, vaikka haluaisi, että itse vanhemmuus.

Minulle lapsen saaminen ja äitiys tuntuu todella helpolta ja aika luontevaltakin. Vaikka alatiesynnytys ja imetys – nuo ”täydellisen” äitiyden mittarit – eivät minulla onnistuneetkaan, jostain syystä tämä tie tuntuu silti helpolta. Ainakin jos vertaan sitä työntekoon.

Äitiydessä asiat onnistuvat ja tuntuvat omilta. On helppo tuntea iloa ja rakkautta. Vaikka matkaan kuuluu paljon haasteita ja tuskallisia aikoja, kokonaiskokemus on ollut positiivinen ja olen löytänyt apua, tukea ja erilaisia resursseja.

Työelämään sopeutumisessa (mitä olen yrittänyt 15 vuotta pidempään kuin äitiyttä) asiat eivät sen sijaan tunnu onnistuvan. Pitää kamppailla ja itkeä jatkuvasti pettymyksiä, kokea jatkuvaa riittämättömyyttä. Tuntea vihaa ja katkeroitumista. Tuntea, että minnekään en kuulu, minnekään en sovi. Kukaan ei tarvitse, ei halua työpanostani. Kokonaisuuskokemus on todella negatiivinen. Resurssien, avun ja tuen määrä on minimaalinen siitä huolimatta, että etsin ja etsin.

Kotiäitiydessä (jota harkitsin hetken aikaa) on ymmärtääkseni sellainen ongelma, että jos siihen haluaisi rahallista tukea valtiolta, lapsi tai lapset olisi otettava pois päiväkodista ja järjestettävä tarvittava hoitoapu itse. Minulla ei ole sellaisia verkostoja, ja päivähoito on ollut pelastus. Jos haluaa valtion järjestämää lastenhoitoa, ei tietenkään voi saada siihen päälle enää mitään taloudellista tukea. Nyt kun olen sitäpaitsi löytänyt terapiatyön, minua ei harmita pelkästään tulojen puute vaan myös se, että en saa tehdä työtä, josta pidän.

Vaikka nautin kotona olemisesta, olen kuitenkin mielestäni muutakin kuin äiti. Tähän asti olen ajatellut olevani parempi terapeutti kuin äiti. Mutta en tiedä, ehkä en sitten olekaan. Ehkä toteutan äitiyttä terapiatyön kautta – olen asiakkailleni ikään kuin äiti. En siis oikeasti äiti, mutta äidillinen läsnäolo.

En missään nimessä ole lopettamassa terapiatyötä, sillä se on todellakin intohimoni. Mietin vain, missä ja miten saisin oikeasti tehdä sitä.

 

---

 

Jos kaipaat äiti-henkistä terapeuttia, käy nettisivuillani www.aidoksi.fi kurkkaamassa lisätietoja ja laita viestiä osoitteeseen vera.oinonen@gmail.com. Lokakuussa 2023 voimassa opiskelijahinta 55€/h. Vastaanotto etänä tai livenä Pasilassa.