Terapeutin työn arvostuksesta

Sen jälkeen kuin ryhdyin terapeutiksi, olen kohdannut yllättävän paljon torjuvaa asennoitumista terapiaa kohtaan. Tämä oli epämiellyttävä ja todellakin yllätys, sillä eihän nyt nykyajan Suomessa enää kukaan ajattele, että on olemassa ”mieleltään terveitä” ja ”hulluja”, ja terapia on niille jälkimmäisille, kun taas itse aina kuuluu ensimmäiseen porukkaan. 

Mielenterveysasiat eivät todellakaan ole minkään vähemmistön asia. Sen alleviivaa jo tieteellinen tutkimuskin, vaikka ainakin meille mielenterveyden ammattilaisille se on itsestään selvää muutenkin. Eräässä jenkkitutkimuksessa havaittiin hiljattain, että puolelle ihmisistä kehittyy ainakin yksi mielenterveyden häiriö 75. ikävuoteen mennessä. (https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/puolet-ihmisista-sairastuu-ennen-kuin-tayttaa-75-vuotta-tutkimus-listasi-yleisimmat-mielenterveyden-hairiot/8748584#gs.4fkzrx) 

Ja tässä puhutaan siis diagnosoiduista häiriöistä. Jotta ihmisellä diagnosoitaisiin häiriö, ongelman on täytynyt siinä vaiheessa jo kehittyä varsin vakavaksi. Lieviä mielenterveyden ongelmia on meillä ihan kaikilla. 

Terapia on mielelle vähän niin kuin liikunta keholle. Kyllä liikunta tekee hyvää ihan jokaiselle, jolla se keho on; ja terapia auttaa kaikkia, kenellä on mieli. Terapiaa ei tarvitse tehdä ammattilaisen ohjauksessa, niin kuin ei liikuntaakaan. Tosiasia on kuitenkin se, että useimmat ihmiset tietävät, miten liikuntaa harrastetaan, mutta harvemmat osaavat tehdä terapiaa itse. Toisaalta vakavempien ongelmien ollessa kyseessä ammattilaisen tuki on todellakin tarpeen, ja samoin silloin, jos ei halua vain ylläpitää terveyttä vaan kehittyä ja saavuttaa isompia tavoitteita. 

Siksi kohtaamani torjuva asenne terapiaa kohtaan on todellakin ollut yllätys. Eiväthän kaikki ihmiset halua liikuntaakaan harrastaa, mutta silti tuntuu, että jos opiskelisin personal traineriksi tai fysioterapeutiksi, ihmisten kunnioitus ja arvostus olisi paljon korkeammalla. Suuri osa kohtaamistani ihmisistä ei tunnu tietävän, mitä terapia on ja miksi siellä käydään.

Vallalla tuntuu myös olevan käsitys, että mielenterveyden asiat ovat fiilispohjaisia ja mielipidekysymyksiä, jolloin minun asiantuntijuuteni aiheesta ohitetaan helposti. Toki jokaisella ihmisellä on oma kokemus ja sen kunnioittaminen on terapiassakin aivan ykkösasia, mutta onhan pitkän koulutuksen ja kokemuksen omaavan terapeutinkin asiantuntijuus kiistatonta. Ainakin pitäisi olla. Ehkä tästä ajatellaan helposti, että terapeutti ei tee muuta kuin kuuntelee. Harva ymmärtää, miten vaativa ammatti se on ja mitä pitää tehdä sen eteen, että olisi oikeasti hyvä työssään. 

Kaikki terapeutit eivät kohtaa tällaista kielteistä asennetta, mutta jotkut kohtaavat ja minä olen yksi heistä. Eikä se ole rajoittunut pelkästään terapiaan, vaan elämässäni yleisesti ottaen olen monesti kohdannut torjuntaa. Muistan, että jo lapsena kun tarvitsin jotain, ihmisten oletusasetus oli ”ei” jo ennen kuin sain edes sanottua asiani. Jos sain sanottua asiani, siitä ei keskusteltu. Minulta ei kysytty, miksi tarvitsen ja miksi juuri tätä asiaa. Minua ei autettu täyttämään tarvettani jotain kautta vaan sitä pidettiin usein vääränä. 

Lapsuuden jälkeen kaava on jatkunut muissa muodoissa. Tämän tuosta kohtaan ihmisiä, ketkä torjuvat minut, vaikka eivät tunne minua lainkaan eivätkä edes tiedä, mitä olisin kysymässä tai pyytämässä. 

En ole tarkalleen ottaen varma, mikä minussa aiheuttaa tällaisen asennoitumisen. Ehkä se on tunteellisuuteni ja itseilmaisuni. Useat minut torjuneet ihmiset ovat itse hyvin pidättyväisiä ja vältteleviä. Minä en. Ehkä he ajattelevat, että ammattilaisen on oltava sellainen kuin he ja vain sellaisen ihmisen voi ottaa vakavasti. Kun taas minä olen heistä epätasapainoinen, ailahtelevainen, epäluotettava ja ehkä jopa suorastaan hullu. 

Tuntuu, että vaikka menestyisin terapeutin urallani, nämä ihmiset eivät tule koskaan arvostamaan osaamistani. Heidän arvonsa ovat erilaiset. Näyttää siltä, että he arvostavat esimerkiksi velvollisuudentuntoa ja se saattaa olla heille tärkeämpi asia kuin vaikkapa terveys. He saavat itsevarmuutensa ja omanarvontuntonsa siitä, että he tietävät, mitä heidän pitää tehdä ja tekevät osuutensa sovitusti huolimatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Tällaisten ihmisten kynnys pitää sairaslomaa töistä voi olla esimerkiksi korkea; niin tärkeä asia työvelvollisuus heille on. 

Tässä on kyse siitä häpeästä, että enkö tosiaan ole vakavasti otettava ammattilainen? Olenko liian tunteellinen ollakseni luotettava asiakkailleni? Nämä ovat muuten tosi tärkeitä aiheita. Minulle on nimittäin tehty selväksi joiltakin tahoilta, että ammattiterapeutti ei saa ilmaista mitään (negatiivisia) tunteita. 

Enkö saa ilmaista tunteita edes somessa? Edes vapaa-ajalla? Suljettujen ovien takana? 

Tietenkään tunteenilmaisuni ei kuulu sessioihin, joissa käsitellään asiakkaideni tunteita. Tehtäväni on olla niissä asiakasta varten. Mutta miksi en saisi tuntea vapaa-ajalla? Enkö muka silloin osaa erottaa vapaa-aikaa ja työtä toisistaan? Vapaa-ajan minää ja ammattiminää? 

Mitä jos joku kuvaisi minusta salaa videon, jossa ilmaisen vihaa vapaa-ajallani ja laittaisi sen nettiin? Ajattelisivatko ihmiset, että en sitten yhtäkkiä olekaan luotettava ammattilainen? Koska minullakin on tunteet? Eikö terapeutilla ole oikeutta omiin tunteisiin ja vapaa-aikaan, jolloin häntä ei arvostella ammattilaisen kriteereillä? 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että eläisin jotain kaksoiselämää. Esittäisin työssäni olevani suvaitsevainen mutta salaa olisin rasisti. Tässä ei ole ristiriitaa. Minulla on tunteet ja minulla on ne töissäkin. Asiakkaan kanssa annan vaan etusijan asiakkaan tunteille, koska terapeutin tehtävä on olla tukena ja apuna toiselle. Itse käsittelen omia tunteitani omien terapeuttieni kanssa. 

Saako kirurgi olla vapaa-ajallaan huolimaton? Saako julkinen puhuja olla vapaa-ajallaan hiljainen? Saako koomikko olla vapaa-ajallaan tosikko? Miksi omaa ammattiaan pitäisi suorittaa vapaa-ajallakin? Eikö työaika riitä? Miksei vaikka koomikko voisi vapaa-ajallaan pitää taukoa huumorista menettämättä ammatillista uskottavuuttaan? Eikö se juuri olisi tervettä? Ei kai jatkuva läpänheitto tee hyvää ihmissuhteillekaan? Eikö se juuri olisi määritelmä levolle?

 

Haluan olla osaltani murtamassa sitä myyttiä, että ihmiset eivät osaisi olla työssään ammattimaisia samalla kun lepäävät ja päästävät irti vapaa ajallaan. Haluan edistää meille kaikille elämässämme vapautta olla ja toteuttaa eri puoliamme eri ympäristöissä.