Mahdollisimman huono

”Kas vain, tälle päivälle asetetun tavoitteen saavuttaminen näyttäisikin olevan jo käsiteltävissä mitoissa. Se edellyttää sitä, että hilaat itsesi kirjastoon ja hankit lainauskortin. Paluumatkalla pujahdat Alepaan ostamaan itsellesi kaksi HB-lyijykynää ja yhden A5-kokoa olevan ruutuvihon. Tämän tehtyäsi tulet kotiin ja annat hengityksesi tasaantua. Huominen urakka on yhtä käsitettävä, yhtä konkreettinen.

”Jos pystyt uskomaan, että kaikki vähänkin mittavampi uutterointi voidaan pilkkoa osavaiheisiin, tapahtuu ihme. Lopulta mikään ei tunnu liian suurelta.”

-- Juha T. Hakala, Luova laiskuus, s. 164-5.

Ajatus isojen kokonaisuuksien pilkkomisesta pienempiin osiin ei varsinaisesti ole aivan uusi. Olen kuullut sen aika monta kertaa. Ajatus siitä, että joka päivä olisi tehtävissä käsitettävä ja konkreettinen, ei liian suuri (=sopiva) urakka, on äärimmäisen houkutteleva. Toivon sitä joka päivä!

Vaikka tietäisin kikan toimivan käytännössä, en osaa vielä soveltaa sitä teoriassa kovin hyvin. Minulle käy nimittäin niin, että pilkon järkälemäisen mammuttimaisen tavoitteen pienempiin (mutta kuitenkin edelleen valtaviin) järkäleisiin. Asetan joka päivä tavoitteekseni tehdä yksi järkälemäinen työ, mikä ei tietenkään onnistu alkuunkaan. Keskikokoiset järkäleet pitäisi pilkkoa pienempiin järkäleisiin ja jatkaa pilkkomista, kunnes käsillä on ihan oikeasti sopivan kokoinen urakka. Eikä vain sellainen, joka olisi sopiva jollekin muulle vaan sopiva juuri minulle.

Nimittäin toinen virhe, jonka teen usein, on itseni vertailu muihin. Aiemmin mainitussa graduesimerkissä joku auktoriteettihahmo saattoi sanoa, että gradu on opiskelijan kokopäivätyö ja sitä pitäisi tehdä kahdeksan tuntia päivässä. No ter-ve. Kiitti vaan näistäkin paineista. Siihen aikaan ei terve järki riittänyt sanomaan, että älä kuuntele, ei tuo päde sinun kohdallasi, vaan sanoi minulle, no niin, jos et tuohon pysty, olet kyllä aivan kelvoton. Tuloksena oli gradun lykkääminen ja lykkääminen vuosikaupalla.

Perfektionisti ei saa aikaan täydellistä jälkeä. Hän ei yleensä saa aikaan minkäänlaista jälkeä. Standardit itseä kohtaan kun ovat niin kohtuuttoman suuret. Mutta kun hävettää tehdä keskinkertaista tai jopa huonoa työtä. Silti juuri yliopistossa olen joutunut tekemään huonoa työtä yhä uudestaan. Edessäni oli nimittäin kaksi vaihtoehtoa: teenkö huonon gradun ja valmistun vai keskeytänkö tutkinnon? Valitsin ensimmäisen polun ja toteutin sen, niin hankalalta kuin se tuntui. Tunnen edelleen häpeää, kun ajattelen graduani, ja tunnen myös häpeää siitä, että tunnen häpeää. Välttelen tutkinnostani puhumista ja joka kerta, kun joku onnittelee, tekee mieli sanoa, että tietäisitpä, miten surkeaa työtä tein siellä.

Huonon työn kammon juuret ovat lapsuudessani. Kun olin pieni, kaikkea työni jälkeä katsottiin tarkkaan eikä mikään riittänyt. Vaikka tein hyvää työtä, sitä moitittiin keskinkertaiseksi. 9- oli jo huono arvosana, vaikka opettaja sanoi sitä kiitettäväksi. Kun vanhempi sanoo yhtä ja opettaja toista, kumpaa lapsi uskoo? Vanhemmat selittivät sen niin, että opettajalla nyt on vaan aika matalat standardit. Tämmösillä virheillä ei pitäisi saada kiitettävää. Kiitettävän saa, jos tekee yhden pilkkuvirheen. Jos unohtaa kokonaisen sanan (ja vieläpä näin tärkeän), se on korkeintaan 8, mutta minä antaisin 8-:n.

Huokaus. Melodramaattisuus sikseen, mutta tällaisen taustan takia käsitykseni työn laadusta ja vaatimuksista ovat aika vääristyneet. Pääni sisällä hoen edelleen itselleni, etten riitä enkä kelpaa. Katselen elämänpolkuani masentuneena. Olen nimittäin yrittänyt päästä perfektionismista eroon jo vuosien ajan – olen yrittänyt hyväksyä itseni. Olen tehnyt kovaa työtä, jonka ansiosta olen juurikin pystynyt valmistumaan maisteriksi ja jonka ansiosta pystyn kirjoittamaan esimerkiksi tätä blogia. (Aiemmat bloginaloitusyritykset ovat tyrehtyneet samantien, koska jälki ei kelvannut minulle.)

En kuitenkaan pysty tuntemaan kiitollisuutta, vaan hitauteni ja huonouteni ärsyttää ja ahdistaa. Lisäksi olen jatkuvasti tyytymätön itseeni, koska teen huonoa työtä joka päivä ja jokaisella elämän saralla: olen surkea siivoaja ja ruoanlaittaja, organisoija, laskujen maksaja, taiteilija, tytär, sisko, ystävä ja vaimo. Elän päivittäin siinä pelossa, että joku huomaa, kuinka surkea oikeasti olen.

Mutta mutta. Tänään yritän saada edes jotain aikaiseksi tekemällä mahdollisimman huonoa työtä. Pilkon tavoitteeni saavutettavissa oleviksi palasiksi ja ryven niiden pienuudessa. Yritän tehdä niin vähän, hitaasti ja huonosti kuin mahdollista.