Babygirl: tänäkään jouluna et saa mitä haluat
Robottifirman toimitusjohtaja Romy on ollut miehensä Jacobin kanssa suhteessa 17 vuoden ajan, eikä ole koskaan saanut tämän kanssa orgasmia. Eikä Jacob edes tiedä, sillä Romy teeskentelee orgasmia riittävän uskottavasti. Jacob ei ehkä huomaa tai ehkä häntä ei vain kiinnosta. Romy valehtelee hänelle muustakin, mutta Jacob vaikuttaa olevan enemmän kiinnostunut mukavannäköisen kotielämän ylläpitämisestä kuin totuudesta.
Romylla on lapsesta saakka ollut ”ajatuksia”, joita hän pitää inhottavina ja joista hän yrittää päästä eroon. Näemme hänet jonkinlaisessa silmänliiketerapiaa muistuttavassa istunnossa, jossa välähtelevät muistot hänen kulttimenneisyydestään, koirasta ja tanssivasta tyttärestä. Hoidot eivät tietenkään toimi toivotulla tavalla, sillä eihän ihminen haluilleen mitään voi.
Elokuva kertookin juuri tästä. Siitä, miten Romy alkaa antaa haluilleen periksi. Kun robottifirmassa aloittaa joukko nuoria harjoittelijoita, yksi heistä, Samuel, huomaa Romyn kaipaavan jotain, mitä hän voisi ehkä tarjota.
Kaiken kaikkiaan tarinassa nostetaan hyvin vahvasti esille Romyn sisäiset repivät ristiriidat. Yksi niistä on ajatus työpaikan rikkumattomasta hierarkiasta, joka joutuu vastatusten nähdyksi tulemisen kanssa. Toinen – vieläkin isompi – ristiriita on vaikeus hyväksyä omia seksuaalisia mieltymyksiä. Sisäinen ristiriita ruumiillistuu Romyn aviomiehessä Jacobissa ja Samuelissa. Jacob edustaa Romyn yritystä olla ”normaali” (tämäkin sanotaan elokuvassa useaan kertaan), vaikka se tuntuisi pahalta tai ei miltään, koska kulissit. Samuel taas edustaa Romyn epävarmaa mutta voimakasta, paikoitellen räjähtävää ja kaoottistakin, intensiivistä ja horjuttavaa halua. Hän ei ole mikään suvereeni ja sulava Christian Grey vaan jotain heräävää ja hämmentävää.
Elokuvan dom/sub -teema oli kiinnostava, mutta muuten elokuva oli vanhanaikainen ja performatiivinen. Elokuvassa oli liikaa kaikkea. Se olisi voinut kertoa seksuaalisesta heräämisestä tai siitä, kuinka hyväksyy itsestään uuden puolen, mutta se yrittää kertoa kymmenestä muustakin asiasta: hierarkiasta, teknologiasta, teinityttäristä, koirista, feministisistä kollegoista, työpaikka-ahdistelusta… Liikaa kaikkea. Olisin halunnut päästä syvemmälle Romyn uuteen (vs. vanhaan) suhteeseen ja nähdä kasvua, mutta kun teemoja on liikaa, mihinkään ei päästä syventymään.
Minua hämmensi aluksi, miksi Romy ja Samuel ylipäätään alkoivat lähentyä ja harrastaa seksiä (jota ei edes ollut elokuvassa kovin paljoa). Ensin luulin, että he rakastuvat, mutta kyse ei ollutkaan siitä. Heidän suhteensa oli vähän outo ja epämääräinen, epäuskottavakin. Samuel ei tunne Romya mutta jostain syystä silti ehdottelee hänelle sitä sun tätä, mikä tuntuu hakuammunnalta, ja Romy usein vastaakin pyörittelemällä silmiään, laittamalla kasvot käsiin epätoivoisena, tiuskaisemalla ”ei” ja epäröimällä. Hän vaikuttaa hermostuneelta, mutta ottaako Samuel palautteen vastaan? Tekeekö eri tavalla? Ei. Ihan kuten Jacob, Samuel ei myöskään vaikuta erityisen kiinnostuneelta Romyn mielihyvästä. Hän on oikeastaan aika itsekäs. Romy palaa hänen luokseen yhä uudestaan, koska Samuel tarjoaa jonkinlaisen tilantapaisen tutkia Romyn todellisia haluja. Mutta tila ei ole turvallinen eikä anna Romylle lupaa antautua mihinkään oikeasti elämää muuttavaan ja merkitykselliseen. Eli vähän niin kuin Samuel on firmassa harjoittelijana, hän on myös seksuaalisesti sitä. Harjoittelija. Ja Romy turhautuu hänen kanssaan monen monta kertaa.
Sitä on myös turhauttavaa katsoa. Romy on turhautunut miehensä kanssa, turhautunut elämässään, ja nyt vielä turhautunut Samuelinkin kanssa. Romy ei missään kohtaa tarinaa saa sitä, mitä hän oikeasti haluaa. Elokuva päättyy siihen, että Samuel muuttaa töiden mukana pois, ja Jacob suostuu kokeilemaan Romyn kanssa jotain uutta sängyssä, josta Romy pitää vähän enemmän. Siinä se. Muutaman viikon kokeileva ja haparoiva suhde, joka antaa Romylle pienen vilahduksen siitä, mistä hän voisi nauttia, mutta ei Samuel eikä Jacob kumpikaan voi sitä hänelle antaa. Hän jää edelleen yksin.
Onko tämä sitten tarkoituksellista elokuvan tekijöiltä? Onko tarinan tarkoituskin turhauttaa? Sitä on vaikea tietää tutkimatta elokuvan tekijöiden haastatteluja, inspiraation lähteitä ja kulttuurista kontekstia syvemmin. Mutta voisi sanoa, että koska päähenkilö on seksuaalisesti turhautunut ja epätyydyttynyt, se fiilis halutaan siirtää myös katsojalle, ja siinä on myös onnistuttu. Elokuvan jälkeen vituttaa.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Nicole Kidman tekee roolin elokuvassa tukahdetusta halusta ja epätyydyttävästä avioliitosta ilman tyydyttävää loppuratkaisua. Muistan elokuvan Eyes Wide Shut, joka sijoittuu niin ikään New Yorkiin joulun aikaan. Myös Moulin Rougen Satine laulaa olevansa häkkilintu, kokee kiellettyä halua, kamppailee, mutta ei ikinä pääse vapauteen. Sama kaava, jota Nicole Kidman näköjään rakastaa. Vaikuttaa siltä, että häntä kiehtoo tutkia tilanteita, jossa kiusoitellaan jollain houkutuksella, on haave, on toivo, että voisi saada haluamansa, mutta lopulta se asia kuitenkin viedään pois ilman tyydytystä.
En ole nähnyt Kidmanin läheskään kaikkia elokuvia, mutta nostettakoon esimerkiksi Dogville, joka on mielenkiintoinen versio tästä samasta kaavasta. Dogvillen päähenkilö Grace pakenee perhettään pieneen kylään nimeltä Dogville, jonka asukkaat päätyvät kohtelemaan häntä järkyttävän huonosti. Lopussa hänen isänsä löytää hänet sieltä ja he käyvät seuraavanlaisen keskustelun:
Grace: I’m not the one passing judgment, daddy. You are.
Father: You do not pass judgment because you sympathise with them. A deprived childhood, and a homicide really isn’t necessarily a homicide, right? The only thing you can blame is circumstances. Rapists and murderers… maybe they’re victims according to you, but I call them dogs. And if they’re lapping up their own vomit, the only way to stop them is with a lash.
G: But dogs only obey their own nature, so why shouldn’t we forgive them?
F: Dogs can be taught many useful things, but not if we forgive them every time they obey their own nature.
G: So I’m arrogant because I forgive people?
F: Oh my god. Can’t you hear how condescending you sound when you say that? You have this preconceived notion that nobody can possibly attain the same high ethical standards as you, so you exonerate them. I cannot think of anything more arrogant than that. You, my dear child, you forgive others with excuses that you would never in the world permit for yourself.
G: Why shouldn’t I be merciful? Why?
F: No, you should. You should be merciful when there’s time to be merciful. But you must maintain your own standards. You owe them that. The penalty you deserve for your transgression, they deserve for their transgressions.
G: They’re human beings.
F: Does every human being need to be accountable for their actions? Of course they do. You don’t even give them that chance and that is extremely arrogant. I love you to death, but you are the most arrogant person I ever met. And you call me arrogant.
Dogvillen Grace on hahmo, joka on kaikessa kristusmaisuudessaan hylännyt syntiset puolet itsestään. Hän ei suutu, ei vihaa, ei kanna kaunaa, ei sano ”ei”. Hän vaikuttaa olevan loputtoman kärsivällinen ja rakastava, hyväksyvä ja armahtava. Lopussa hänen on kuitenkin todettava, että sellainen ei ole ihmiselle mahdollista pidemmän päälle. Hän antautuu vihdoin kaikelle sille, mitä hän on yrittänyt vältellä, ”pahuudelle”. Ja kostaa.
Sekä Dogville että Babygirl kuvaavat hahmoja, ketkä yrittävät tukahduttaa jotain pahana pitämäänsä vaistoa tai halua, joutuvat lopulta myöntämään, että se ei ollut mahdollista, ja antautuvat sille. Babygirl ei tee sitä yhtä vaikuttavasti kuin Dogville mutta tekee kuitenkin. Vaikka Samuel lähtee ja Jacob on mitä on, katsojalle jää toivo siitä, että lisääntyneen hyväksynnän myötä Romy saa vielä joskus sen, mitä haluaa.
---
Lisää elokuva-aiheisia postauksia:
Kommentit
Lähetä kommentti