Digidetox: alku ja ansat
Rakastan kaikenlaisia 30 päivää ilman puhelinta -videoita, mutta tarinan lopussa minua aina surettaa, kun puhelin pitää ottaa uudestaan käyttöön. Se on jotenkin aina, että plääh. Kaikki se hyöty ja hyvä heitetään hukkaan ja palataan vain takaisin vanhaan.
Olen ollut viime aikoina niin paljon kiinni puhelimessa / internetissä / mediassa, että tuntuu oikeasti pahalta. Haluan saada elämäni takaisin. Pakenen elämääni virtuaalitodellisuuksiin ja koen, että elämäni junnaa paikoillaan.
Laitan puhelimen ja pöytäkoneen internetinkin pois, ainakin 90%:sesti, ehkä 30 päiväksi, ehkä toistaiseksi, ehkä lopullisesti. Kuka tietää?
Pahimmat pakoväyläni ovat siis älypuhelin, sosiaalinen media, doomskrollaus, pöytäkoneen internet, sosiaalinen media, kuluttaminen noin yleensäkin, sosiaalisen median ulkopuolella uutissivustot, itsensäkehittämissivustot, shoppailu…
Ei siis ole yhtä yksittäistä selkeää ongelman lähdettä, jonka voisi helposti jättää pois. On vahdittava käyttäytymistä monella eri osa-alueella. Kulutuskäyttäytyminen levittäytyy laajalle median, internetin ja muunkin saralle (myös fyysiset kirjat, musiikki, elokuvat).
Kohtuullinen määrä kulutusta on tietenkin ihan hyväksyttävää. Saa lukea kirjaa, katsella elokuvaa ja kuunnella musiikkia. Yritän vain pitää käytön tarkoituksenmukaisena. En vain kuluta kulutuksen vuoksi, koska pitää paeta jotain epämukavaa.
Toistaiseksi vielä tarvitsen puhelintani muutamaan asiaan, mitkä aion pitää käytössä. Ainakin pankkipalvelut, reittiohjeet ja Whatsapp-viestit on sellaisia, mitä on vaikeampi jättää pois. Whatsapin kanssa aion kuitenkin olla varovainen.
Yksi iso ongelma puhelimen tai siis internetin kanssa on illuusio siitä, että olisi yhteydessä toisiin ihmisiin. Tai siis että tuntisi toisen ja olisi oikeassa suhteessa, vaikka ”suhde” olisi vain viestittelyä. Tai kun katsoo jotain hyviä YouTube-videoita, kokee, että on yhteydessä videoiden tekijöihin, koska ”meillä on niin paljon yhteistä” tai ”tää video on ihan ku mun elämästä”. Sitten jos vielä kommentoikin jotain ja saa vastauksen, niin huh huh. Mehän olemme käytännössä ystäviä!
Siksi en haluakaan sortua Whatsapin kanssa noihin illuusiosuhteisiin. Haluan oikeita livesuhteita, niitä vanhanaikaisia.
Päivä 1
Ajattelin, että olisin valmistautunut tähän kokeiluun jotenkin huolellisesti, mutta en sitten lopulta jaksanutkaan, vaan laitoin puhelimen vain pois. Minimalistit (The Minimalists) menevät vielä pidemmälle. Toisella heistä ei ole kotona nettiä ollenkaan. Jos hän haluaa vaikka tarkistaa sähköpostin, hänen pitää lähteä läppärin kanssa kahvilaan tai jonnekin. Se rajaa netin käytön tiettyihin paikkoihin ja vuorokaudenaikoihin, jolloin digipilvi ei väreile ympärillä koko aikaa.
Tämän kokeilun pointti on saada elämäni takaisin ja siihen tarvitaan konkreettisia tekoja. Ensin kuitenkin tulee detox-vaihe.
Kaipa minun pitää lähteä ulos tai jotain? Kävelylle? Kirjastoon?
Olemme myös lähdössä pian viikoksi mökille, jonne pitää pakata. Mökkiviikosta tulee helppo ilman nettiä, mutta pakkaaminen on ihan perseestä.
Kulutus/tuotantosuhteeni on ihan pielessä. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Kulutan siis ihan älyttömästi mediaa ilman että tuotan mitään itse ulospäin. Minulla on niin paljon traumoja sekä antamisessa että vastaanottamisessa. Toki tämä kirjoittaminen lasketaan antamiseksi. (Myöhemmin tajusin, että ongelma ei ole siinä, ettenkö tuottaisi mitään, vaan siinä, että en ole löytänyt vielä ihmisiä, ketkä tarvitsisivat sitä, mitä tuotan.)
En aio aloittaa tätä kokeilua syyttelemällä itseäni. Itse asiassa tämä on minusta rohkeaa.
Haluaisin ehkä sellaisen peruspuhelimen, ”tyhmän puhelimen”. Näin netissä (hah), että on sellaisia tosi kivoja Motorolan simpukkapuhelimia. Niitä ei kyllä ilmeisesti ole kovin helposti saatavilla. Pitäisi tilata Kiinasta asti. Sitten se puhelin saattaisi olla kiinaksi ja minun pitäisi opetella kiinaa. Teini-ikäisenä tuollainen ei olisi ollut minulle mikään ongelma.
Mutta mitä teen sitten, kun joudun ahdistavien ajatusten valtaan? Miten edes päätän, mitä tehdä? Pidän Kaikki tiet vievät Roomaan -lausahduksesta. Joskus ihmiset jäävät jumiin, koska eivät tiedä, mitä ”pitäisi” tehdä tai mikä on ”oikein”. Näille ihmisille ohjeistetaan, että ei se ole niin vakavaa. Kaikista valinnoista seuraa jotain positiivista ja jotain negatiivista. Jokainen valinta opettaa sinulle jotain itsestäsi. Kunhan teet jotain, opit ja pääset eteenpäin. (Jos ottaa riittävän pitkän askeleen taaksepäin, voi nähdä, että paikallaan seisomisenkin valitseminen on ”oikein”.)
Alla muutamia ansoja, joita piilee digidetoxissa. Nämä ovat sellaisia, mitkä ovat tulleet itselleni aiemmin vastaan. Jos tiedät lisää ansoja, kerro kommenteissa!
Ansa 1:
Kun korvaa internet-addiktion toisella addiktiolla, niin kuin työ, lukeminen, elokuvat, bloggaaminen jne.
Ansa 2:
Kun käyttää netitöntä elämää tekosyynä ylittää omia rajoja. ”Nyt sitten pitää vihdoin tehdä kaikki nää ikävät jutut, ei enää tekosyitä!”
Ansa 3:
Kun rankaisee itseään siitä, että on parempi olo, jotta olo olisi taas ”normaali”. (Ks. Ansa 2)
Ansa 4:
Kun ei ajattele pitkällä aikavälillä.
Ongelma ei tosiaan ole vaan puhelin vaan liika riippuvuus netistä. Tuskin edes huomasin korona-ajan rajoituksia, koska elämäntapani oli jo valmiiksi eristäytynyt. Olin aina kotona yksin eristyksissä muusta maailmasta (ihmisistä).
Huono juttu! En käy ulkona. Tietenkään en käy töissä, mutta en käy myöskään lapsen kanssa missään. (Tai aniharvoin.) Meillä ei ole harrastuksia, leikkitreffejä tai äitiryhmiä, ei yhtään mitään.
Internetin takia on erittäin helppoa juuttua kotiin. Muistan kun kerran laitoin puhelimen pois, samalla tavalla kuin nytkin, mutta sitten kun halusin jumpata, käynnistin kuitenkin tietokoneen ja etsin YouTubesta jumppavideon.
Ihan oikeasti, näettekö, mikä tässä mättää? Saan kaiken haluamani omalta tietokoneelta lähtemättä ikinä kotoa pois. En nyt tarkoita, että olisi pakko ostaa rumat kengät, koska ne pitää ehdottomasti hankkia lähietäisyydeltä henkilökohtaisesti. Kyllä kenkiä saa tilata vaikka Ruotsista, ei siinä mitään. Tarkoitan vaan sitä, että olen eristäytynyt kotiini ja se alkaa vaikuttaa tuntuvasti mielenterveyteeni ja hyvinvointiini.
Minun on aika alkaa ymmärtää, miksi eristäydyn. (Nyt voi tulla houkutus laittaa kavereille viestiä, mutta se ei todellakaan ole mikään ratkaisu pitemmällä aikavälillä. Parempi ratkaisu olisi vaikka hankkia ajokortti, tai alkaa suunnitella reissua ulkomaille, ja lähteä tapaamaan kavereita henkilökohtaisesti.)
Tarvitsen kellon, matkakortin, kirjastokortin ja paperisen kalenterin.
Päivä 2
Sataa. Tiedän, että sosiaalinen media on vain illuusiota, mutta minä kyllä tykkäsin niistä 30 päivää ilman puhelinta -videoista, ja kommenttien kirjoittamisesta ja vastausten saamisesta…
Haluaisin sitä oikeasti. Oikeita kavereita. Missähän voisin tavata samanhenkisiä ihmisiä: tietoisia, kansainvälisiä, luovia… ?
Vaikka en aiokaan olla kokonaan ilman nettiä, mietin silti, miten tapaisin ihmisiä ilman nettiä. Kuntosalilla? Miksi ei. Kuntosali ei varmaan ole mikään huono paikka tavata ihmisiä. (Harmi, että en käy kuntosalilla.) Lasten tapahtumissa? Kulttuurin kummilapset ja sen sellaiset. Vai päiväkodin kautta? Harrastuksissa (lasten tai ei). Töissä. Verkostoitumalla.
Päivä 3
Ajatus tietokoneen käynnistämisestä on alkanut vähän ahdistaa. Virtuaalimaailma on alkanut tuntua joltain liian epämääräiseltä ja vähän uhkaavaltakin, niin kuin että sinne voisi vaan pudota ja kadota. Ja vaikka luistelisikin varovaisesti reunalla, se silti imee minusta jotain… epämääräistä. Tai päinvastoin täyttää minut jollain epämääräisellä, en tiedä.
Onkohan minut tarkoitettu semmoiseksi teknologiattomaksi ihmiseksi? Jotkut ihmiset nauttivat teknologiasta, toiset eivät. Minä en ole koskaan nauttinut. Pitäisikö minun muuttaa maalle, alkaa viljellä jotain, leipoa hapanjuurileipää ja värjätä itse omat vaatteeni mustikalla?
Mietin tapoja tehdä asioita ilman nettiä. Perhetalon viikko-ohjelma on netissä, mutta voisin mennä talolle fyysisesti käymään. Voisin viedä vanhan rikkinäisen kelloni koruliikkeeseen ja kysyä, voisiko sen korjata. Siihen en tarvitse nettiä. Voisin mennä metrolla hammaslääkäriasemalle, etsiä ajanvarausluukun ja pyytää varata ajan sieltä. Jos alan liikkua enemmän ulkona ja tutustun paremmin kaupunkiini, ehkä opin tuntemaan paikkoja ja palveluita paremmin. Sitten ei tarvitse etsiä kaikkea aina netistä.
Otin käyttööni paperikalenterin. Kirjoitin sinne kynällä kaikki jutut, mitä on tulossa. Se ei muistuta minua merkkiäänellä vaan sinne vihkoseen pitää muistaa aina katsoa. Pitääpä ostaa post it -lappujakin, että voi laittaa tärkeitä asioita muistiin näkyville paikoille.
En tiedä, onko tämä nyt jotain kapinointia vai mitä. Mutta se tuntuu aika hyvältä.
Päivä 4
Huomaan, että tämä tuntuu erilaiselta kuin ennen. Kun tein näitä digidetoxeja ennen, korvasin alitajuisesti nettiaddiktion jollain muulla. Aloin pakonomaisesti kutomaan, kokkailemaan pitkän kaavan mukaan, shoppailemaan, lukemaan Sophie Kinsellaa, ostelemaan kasveja, bloggaamaan päivittäin, syömään, jopa siivoamaan.
Kiitos traumaterapian, en huomaa tällä kertaa oikeastaan mitään pakonomaista tarvetta mihinkään. Asunto on edelleen sotkuinen.
Joku saattaisi ajatella, että mitä järkeä laittaa nettiä tauolle, jos tilalle ei tule mitään muuta hyödyllistä ja tuottavaa tekemistä. Mutta minä näen asian niin, että minä en halua olla riippuvainen mistään vaan haluan itse päättää, mitä teen ja koska. En nyt todellakaan tarvitse tähän mitään pakonomaista tarvetta tilailla netistä tarroja. Pelkkä ajatuksin uuvuttaa.
---
Lisää aiheesta:
Kommentit
Lähetä kommentti