Lukemisesta ja kirjoittamisesta
Olen kirjoittanut 10-vuotiaasta saakka. Sain yhdeltä luokkakaveriltani lahjaksi pienen vihreäkantisen vihon, jonka kannessa luki ”Diary”. Sisällä oli paperia, jossa oli viivoja. Ajattelin sen tarkoittavan, että minun pitää alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, joten niin myös tein. Aloitin jokaisen kirjoituksen sanoin ”Rakas päiväkirja, Tänään…”. Sitten kirjoitin koulusta, sukulaisista, lempileluistani – ja tietysti tunteista.
Kun vihko täyttyi, pyysin vanhemmiltani toista, ja täytin senkin. Sitten kolmannen. Jatkoin kirjoittamista, joskus päivittäin ja sivutolkulla, joskus vähäsanaisemmin ja taukoja pitäen.
Aloin kirjoittaa myös omia tarinoita. Kirjoitin fanifiktiota mutta keksin myös omia hahmoja ja maailmoja. Koulussa osallistuin kirjoittamisen syventävälle kurssille ja kirjoitin novellitrilogian pojasta, joka oli psykpolilla hoidossa. Silloin mielenterveysongelmat olivat vielä tabu, ja tuntui tosi hurjalta ja rajulta kirjoittaa sellaisesta aiheesta. Minua kuitenkin kiehtoivat tarinat, joissa seikkailtiin mielisairaaloissa. Eräs mieleenpainuva elokuva oli Vuosi nuoruudestani.
Luin myös paljon, meidän perheessä kannustettiin siihen. Vanhemmat eivät vain olleet kovin mielissään, kun en halunnutkaan lukea Kolmea muskettisoturia vaan valitsin mieluummin hevoskirjat, joita ahminkin sitten yksi toisensa perään. Luin kyllä paljon muutakin. Luin yksinomaan fiktiota ja myös paljon fantasiaa, jonkin verran kauhua. Ainoa asiakirjallisuus, mitä luin, olivat omat koulukirjani, joita pidin tappavan tylsinä.
Muistan kun sain ensimmäisen älypuhelimeni. Siinä oli sen ajan mittakaavassa valtava värinäyttö. Siinä ei ollut vielä nettiä, mutta värinäyttö riitti, ja puhelin koukutti mukaansa. Sitten tuli Facebook. Kirjoittaminen jatkui mutta lukeminen jäi.
Samaan aikaan aloitin yliopistossa filosofian opinnot. Yliopistossa minulla oli kaveri, joka opiskeli kirjallisuutta. Hänen piti lukea tylsiä kirjoja niin kuin Sinuhe egyptiläistä, ja ihan älyttömän nopeasti, ja sen jälkeen vielä analysoidakin niitä. Vaaditussa tahdissa pysyessä lukemisesta meni kaikki nautinto ja siitä tuli pakkopullaa. Silti kadehdin häntä. Oli ihana ajatus, että saisi lukea romaaneja kaiket päivät, vaikka tylsiäkin.
Minun piti lukea vaikealukuisia englanninkielisiä artikkeleita sen tyyppisillä otsikoilla kuin -
A Liberal Theory of Epistemological Democratic Principles – The Public, Freedom and Morality
ja
The Priority of Ideology: Why Hume’s Ethical Constitutionalism Matters in Deliberative Democracy
Joo. Niinpä.
Silloinen ystäväni sitäpaitsi suosi vahvasti reaalimaailmaan perustuvia viihdykkeitä, kuten tositapahtumiin perustuvia tai muuten tosi ”todellisia” elokuvia. Aloin ajatella, että sadut ja fantasia ovat lasten juttuja. Aikuiset selkeästi lukivat ja katsoivat vain aikuismaisia sisältöjä, joten niin minäkin yritin tehdä. Luin silloin esimerkiksi Hemingway’ta, jonka koin olevan riittävän aikuismainen. Saaret ja virta on edelleen yksi mieleenpainuvimmista teoksista, jonka olen lukenut.
Opiskeluaikoina päiväkirjan rinnalle tuli myös blogi, jonka tarkoitus oli tietenkin jakaa tekstejä kavereille ja saada kommentteja. Jonkin aikaa jatkoin vielä fantasian ja satujen kirjoittamista mutta sitten se pikku hiljaa jäi edellä mainituista syistä.
Kandivaiheessa osallistuin ensimmäiseen seminaariini, jossa piti kirjoittaa oma tutkielma, ja valitsin kirjoittaa fiktion paradoksista eli siitä, miksi tarinat, joiden tiedämme olevan keksittyjä, herättävät kuitenkin aitoja tunteita. Se oli minusta tosi kiinnostava aihe, mutta kun seminaarissa luimme ja kommentoimme toistemme kirjoituksia, aloin kokea, että kiinnostuksenkohteeni on ihan hölmö ja että minun pitäisi keskittyä johonkin tärkeämpään, kuten edellä mainittuun demokratia-analyysiin. Opin, että ollakseni uskottava ja saadakseni kunnioitusta, minun piti tutkia jotain tylsää ja politiikkaan liittyvää. Sen jälkeen en palannut enää fiktion paradoksiin.
Aloin kokea myös menneisyyteni taakkana ja poltin ison laatikollisen lapsuuteni päiväkirjoja. Kerroin itselleni, että en jaksanut roudata sitä muutossa asunnosta toiseen. Pieni vihreäkantinen vihko meni siinä mukana.
Nyt kaduttaa, mutta silloin se tuntui tärkeältä.
---
Katso myös:
Kommentit
Lähetä kommentti