Oman elämän tarkoitus: itsessä vai muualla?
Miten löytää oma elämän tarkoitus, tai tuttavallisemmin, se ”oma juttu”? Omalla polullani kohti elämäni tarkoituksen löytämistä on ollut monta kompastuskiveä, ja tässä kerron yhden niistä.
Ihmisen elämän tarkoitus on jotakin, mikä on tälle kyseiselle ihmiselle hyvin luonnollista. Se on jotakin sellaista, mitä se ihminen jo on. Jotakin, mitä hänen ei tarvitse yrittää olla. Ihmisen olemassaolo itsessään tuo jotain arvokasta muille ihmisille ja maailmalle ilman, että hänen tarvitsisi yrittää, tsempata tai muuttua.
Samaan aikaan tarkoituksen yhteydessä puhutaan myös arvoista. Omat arvot olisi tärkeä löytää ja elää niiden mukaan. Kun elää sen mukaan, mikä on itselle kaikkein tärkeintä, on kosketuksissa omaan elämän tarkoitukseen.
Tässä kohdassa minä hämmennyn. Eikö arvot kuvasta jotakin, mitä meillä ei välttämättä ole, tai mitä meiltä puuttuu? Käsitykseni on, että arvot ja tarpeet kulkevat käsi kädessä. Jos ihminen arvostaa sitä, mitä hän tarvitsee, eikö siitä seuraa, että ihmiset pitäisivät tärkeimpinä sellaisia asioita, mitä he ovat tarvinneet tai mitä heillä ei ole ollut?
En ymmärrä, miten nämä kaksi asiaa sopivat yhteen. Jos tavoittelen ja pidän tärkeänä jotain, mitä minulla ei ole, niin miten täytän sillä tavalla tarkoitustani, jos elämäni tarkoitus on olla jotain, mitä minulla jo on?
Eikö ihminen luonnostaan halua kasvaa ja tavoitella sellaisia asioita, mitä hänellä ei ole? Tekeekö ihmisen muka onnelliseksi, jos hän vain keittyy omassa liemessään? Eikö siitä tule sellainen olo, että ei ikinä päädy mihinkään, ei ikinä saa mitään muuta?
Ongelman ydin on tässä. Ongelma syntyy, jos ei pidä itsestään, ei hyväksy itseään. Silloin ei näe itseään eikä omia ominaisuuksia arvokkaina. Silloin se, mikä on itselle tärkeintä, on olla jotain muuta kuin mitä on.
Jos silloin elää sen mukaan, mikä on itselle tärkeintä, alkaa elää niin, että pyrkii vaan kokoajan pois siitä, mitä on, ja yrittää tehdä jotain ihan muuta: jotain, minkä mieltää olevan muiden silmissä hyväksyttävää. Siitä saa nautintoa ja jonkin aikaa sitä jaksaa ylläpitää. Nautinto tulee siitä, että jes, saan valita mitä olen, pääsin pois siitä, millainen oikeasti olen, ja nyt saan hyväksyntää.
Mutta ei sitä pysty ylläpitämään kovin kauaa. Siinä mukahyväksyttävässä feikkiroolissaan ei nimittäin ole kovin hyvä. Eikä ehkä saakaan sitä hyväksyntää, mitä lähti hakemaan ja luuli aluksi saavansa. Oma todellinen persoonaluuranko alkaa myös kolkutella kaapissa. Eihän omaa todellista minää pysty kovin kauaa tukahduttamaan, ennen kuin se kolistelee esiin.
Pitää näköjään opetella arvostamaan itseään sellaisena kuin on. Muuten kieltää itsensä, torjuu itsensä. Tällä hetkellä koen, että omissa kyvyissäni ja luontasissa ominaisuuksissani ei ole mitään iloa! En saa iloa siitä, millainen olen.
Meidän perheessä ollaan akateemisia, tieteellisesti suuntautuneita, älykkäitä. Mutta minä en haluaisi olla sellainen. Haluan olla pehmeä, taiteellinen, naisellinen, herkkä, värikäs, tunteellinen ja seksuaalinen. Omana itsenäni en muka ole näitä asioita. Omana itsenäni kuvittelen olevani maskuliininen, harmaa, kova, analyyttinen, ruma ja luotaantyöntävä.
Joskus tuntuu vahvasti, ettei itseään pysty hyväksymään sellaisena kuin on. Pelottaa, että jos hyväksyy tietyt ominaisuudet, joita pitää huonoina, muuttuu ihmisenäkin huonoksi.
Tosiasiassa kuitenkin itsensä hyväksyminen on oikeastaan ainut tie eteenpäin. Se voi tuntua vaikealta ja vastenmieliseltä, mutta siinä voi auttaa, kun muistaa, että ne ominaisuudet, joita pitää huonoina, eivät oikeasti ole sitä. Niitä on vain oppinut pitämään huonoina.
Esimerkiksi minä olen oppinut, että miehet eivät kiinnostu naisesta, joka ilmaisee (negatiiviset) tunteensa suoraan. Voin kuitenkin alkaa kyseenalaistaa tätä. Onko näin? Isäni ei tästä pitänyt, mutta tarkoittaako se, että kukaan mies ei pitäisi? Ja niin edelleen.
Kun löytää hyväksynnän ja arvostuksen itseään kohtaan sellaisena kuin on, oma elämän tarkoituskin alkaa löytyä.
---
Lisää elämän tarkoituksesta:
Kommentit
Lähetä kommentti