Bloggari kokeilee Paranemisen avainta, osa 1.

Alexander Loydin ja Ben Johnsonin Paranemisen avain on kirja hoitomenetelmästä, ”jonka avulla voi kuuden minuutin päivittäisellä harjoituksella aktivoida kehon omat parantamismekanismit ja estää stressin vahingolliset vaikutukset”. Hoitomenetelmä lupaa parantaa stressin syyn, jolloin kaikki sen seurauksena puhjenneet fyysiset ja psyykkiset oireet paranevat samalla.

Sain kirjan käsiini Viisas Elämä -kustantamosta ja päätin kokeilla menetelmää sen jälkeen, kun stressivalmentaja ja kirjailija Miia Huitti suositteli sitä suorastaan intensiivisen innokkaasti! (http://paranemisenavain.fi/) Alla pieni päiväkirja kokeiluistani.

Itse menetelmähän etenee jotakuinkin niin, että ensin valitaan jokin stressaava asia, yritetään selvittää sen taustalla oleva tunne tai muisto(t), lausutaan paranemispyyntö ja lopuksi viedään positiivista parantavaa energiaa henkiseen haavaan neljän paranemiskeskuksen (otsa, kaula, leuat, ohimot) kautta. Käytännössä tämä näyttää siltä, että osoittelet itse itseäsi sormilla näihin paikkoihin 30 sekuntia kerrallaan ja yrität samalla rentoutua ja säteillä rakkautta.

Ensimmäinen kerta 

Menneen työviikon jälkeen minulla on sellainen olo niin kuin en olisi tehnyt tarpeeksi tai työjälkeni ei kelpaisi. Harjoittelun palkattomuus harmittaa. Varsinkin tänään olen siihen suhteutettuna joutunut näkemään todella kohtuuttomasti vaivaa. Työtehtävät ovat olleet rankkoja ja stressaavia. Oloni on nuutunut ja ahdistunut. Suljen silmäni ja keskityn siihen.

Kysyn itseltäni, milloin minusta on aikaisemmin tuntunut samalta, mutta mitään selkeää muistoa ei nouse mieleen. Saan irrallisia ja häilyviä muistonpätkiä mutta en voi olla varma, olenko ajatellut ne sinne väkisin vai ovatko ne nousseet alitajunnan pohjamudista kysymyksen maagisesta vaikutuksesta. Jossakin toisessa tilanteessa istuisin ahdistuksen kanssa ehkä kauemmin selvittelemässä asiaa, mutta nyt minulla on kiire saada harjoitus loppuun. Minulla on huutava nälkä ja uunissa paistuvan pitsan herkullinen tuoksu leijailee jo sieraimiini.

Luen rukouksen kirjasta ja rupean osoittelemaan itseäni sormitaskulampuilla. Minulla on sekuntikello, josta tarkistan, että jokaisessa kohdassa menee suunnilleen yhtä pitkä aika. Osoitan 30 sekunnin ajan otsaani, sitten aataminomenaani, leukaluutani ja viimeiseksi ohimoitani. Sitten aloitan kierroksen alusta. Aloitettuani harjoituksen minulle tulee lähes välittömästi typerä olo. Mieheni pyörii samassa huoneessa. Yhtäkkiä haluaisin huutaa, että älä katso. Toisella kierroksella minua alkaa itkettää, mutta en ole varma, johtuuko se harjoituksen todellisesta vaikutuksesta vai harjoituksen tekemisen tuottamasta nolostumisesta.

Harjoituksen jälkeen oloni ei ole merkittävästi muuttunut. Ahdistukseni on kyllä lieventynyt, mutta ei mitenkään poikkeuksellisella tavalla. Samanlaisen tuloksen olisin saanut ihan tavallisella kuuden minuutin meditaatiolla.

Kirja kehottaa tekemään harjoituksen kolme kertaa päivässä. Päätän yrittää seuraavalla kerralla antaa sille hiukan enemmän aikaa.

Yksi päivä tai viisi kertaa takana 

Vuoden takaisen born outini jälkeen en ole jaksanut oikein käydä missään tai tehdä paljon mitään. Kaikeinlaisissa tapahtumissa uuvun usein välittömästi, mikäli edes vaivaudun paikan päälle. Alan valittaa ja kinuta kotiin nukkumaan.

Nyt kuitenkin tapahtui jotain poikkeuksellista. Jaksoin olla Oikeus elää -tapahtumassa klo 17-21.30. Olin enimmäkseen hyvätuulinen enkä tuntenut voimakasta uupumusta niin kuin yleensä. Mieskin huomasi, että jaksoin poikkeuksellisen hyvin.

Toinen varsin erikoinen juttu, jonka huomasin, tuli lehteä lukiessa. Luin Hesaria tänä aamuna, enkä masentunut siitä läheskään yhtä paljon kuin yleensä. Yleensä välttelen lehtiä ja uutisia, koska niistä tulee aina hirveä morkkis. Uutiset, joita luin, eivät tosin koskeneet työttömiä tai muita aiheita, jotka yleensä masentavat minua. Olisiko synkronisiteetti asialla?

Positiivisia asioita on ilmennyt, mutta koska en ole lapsi tai kissa, ylianalysoin niitä ja mietin, voiko kyseessä kuitenkin olla placebo? (Kirjan mukaan hoitomenetelmä auttaa myös lapsia ja eläimiä. Kyseessä ei näin ollen voi olla placebovaikutus, sillä placebo ei tehoa lapsiin tai eläimiin.)

Viisi päivä tai kuusitoista kertaa takana

Mieheni mukaan olen viime päivät ollut iloinen ja hyväntuulinen. En ole jaksanut haastaa riitaa niin paljon kuin yleensä. Loukkaannun edelleen säännöllisesti, mutta ihan kuin haavat, jotka ennen aukesivat vähän väliä, olisivat hiukan umpeutuneet. Mitään erityisen loukkaavaa ei tosin ole näinä päivinä ehtinyt tapahtuakaan.

Olen pitkään haaveillut pään päällä olevasta nutturakampauksesta. Olen nähnyt niitä muilla ja kerännyt rohkeutta siihen, että nostaisin omatkin hiukset sykerölle pään päälle. Tällä viikolla se tapahtui ja vieläpä suhteellisen helposti. Laitoin vielä kaveriksi Taiwanista ostamani neonvihreän pannan. Minun oli siis helppo tehdä asia, jota vielä viikko sitten pidin liian huomiota herättävänä.

Janna Satrin erityisherkkyydestä kertova Sisäinen lepatus -kirja on herättänyt tunteita mutta tuonut myös itsevarmuutta. Olen kirjoittanut erityisherkkyydestä aiemminkin. Vuosi sitten yritin lukea Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen ja parisuhde -kirjaa, mutta se oli tuolloin minulle aivan liian rankkaa luettavaa. Myöhemmin pohdin työssä oloa erityisherkkänä, mutta siitäkin kirjoittaminen tuntui turhan hankalalta.

Nyt aihe tuntuu kuitenkin jo helpommalta. Huomaan puhuvani muillekin ihmisille herkkyydestä aiempaa rennommin, en enää sanattomasti anteeksi pyydellen. Jopa harjoittelussa – joka on minulle pelottavin toimintaympäristö – olen uskaltanut puhua voinnistani ja kuntoutumisestani ääneen, vaikka puhuminen onkin pelottanut.

Viisi päivää on lyhyt aika, jossa ei ehdi tapahtua vielä kovin paljoa. Kirjan toisen kirjoittajan Alexander Loydin vaimon vakava masennus parantui kokonaan kolmessa viikossa. Muidenkin paranemistarinoissa paranemiseen on yleensä mennyt joitakin viikkoja.

Ottakaamme myös huomioon, että olen käyttänyt paranemisen avainta kolme kertaa päivässä kuusi minuuttia eli vähimmäismäärän kerrallaan. En ole siis noudattanut ohjetta, jonka mukaan avainta käytetään voimakkaimpaan muistoon, kunnes sen voimakkuus on laskenut 0-10-asteikolla nollaan tai ykköseen, minkä jälkeen siirrytään seuraavaan muistoon.

Itse asiassa en ole kokenut arviointiasteikkoa tarpeelliseksi ollenkaan. Oma harjoitukseni etenee seuraavasti. Ensin kysyn, mikä minua tällä hetkellä eniten stressaa. Tunnustelen, miltä tämä tuntuu kehossa. Joskus tunne on ollut voimakas ja selkeä ja pystyn nimeämään sen. Toisina kertoina se on taas ollut epämääräinen ja häilyvä, enkä osaa sanoa, mikä se on. Seuraavaksi kysyn itseltäni, milloin tunsin tämän tunteen ensimmäisen kerran. Lapsuusmuistoja mieleen on noussut aika vähän, teini- ja aikuismuistoja sitäkin enemmän. Toisinaan mieleen ei tule yhtään mitään. Senkin olen hyväksynyt osaksi harjoitusta.

Sitten olen lausunut pyynnön ja osoitellut itseäni sormilla kuuden minuutin ajan. Osoitteluvaihe onkin tehnyt minuun erityisen suuren vaikutuksen. Joskus nimittäin muistoja alkaa tulvia siinä vaiheessa mieleen, joskus stressin tunne voimistuu tai alkaa itkettää. Yleensä kuitenkin osoitteluvaihe on ollut varsin miellyttävä. Tunnen mukavaa lämpöä sormien ja paranemiskeskusten välissä ja minulle tulee rauhallinen olo. Osoittelun jälkeen on tehnyt mieli jäädä istumaan ja meditoimaan, jopa kiittämään elämässäni olevista hyvistä asioista. Olen aiemmin ollut aika surkea kaikissa kiitosharjoituksissa.

En ole purkanut muistoja mitenkään systemaattisesti. En ole edes lukenut vielä koko kirjaa. Joko tämä on placeboa tai sitten paranemisen avain toimii.