Epäonnistunut(ko?)

Välillä tulee sellainen fiilis, että on ihan fail. Että epäonnistuu elämisessä, ei osaa tehdä sitä oikein. Se on aika absurdi ajatus, koska miten voisi muka olla elossa väärin? Sitä on elossa ja sillä sipuli.

Jostain historian sopukoista ihmismieliin on kuitenkin hiipinyt ajatus, että se ei riitä. Ei riitä vain olla olemassa ja nauttia elämästä. Siksi minustakin tuntuu, että olemassaoloni ei ole tarpeeksi. Pitäisi vielä aktiivisesti elää eli suorittaa jotain normaalina pidettäviä toimintoja, jotta kuuluisi porukkaan eikä jäisi leijonien ruoaksi.

Paine tulee ainakin kahdesta eri suunnasta. Kansalaisena ja yhteiskunnan jäsenenä ihmisen odotetaan noudattavan lakia ja kunnioittavan yleistä järjestystä. Yhteisön jäsenenä ihmiseen kuitenkin kohdistuu erilaisia odotuksia, jotka saattavat olla lain kanssa ristiriidassa. Henkilökohtaiset arvot määrittävät, miten ristiriidat ratkaistaan.

Fiilis elämässä epäonnistumisesta ei tule suoraan virkavaltaa tai omaa yhteisöä vastaan toimimisesta, vaan nimenomaan jos toiminta on ristiriidassa omien arvojen kanssa. Toki suurin osa meistä haluaa myös tulla hyväksytyksi osaksi yhteiskuntaa ja myös omaa lähipiiriä yhteiskunnan sisällä.

Mutta mitä jos omien arvojen mukainen toiminta saa muut syrjimään itseään? Esimerkiksi minä olen aina tiennyt, että haluan olla taiteilija. Kuvataiteen tekeminen on minulle erittäin tärkeä arvo. Se ei kuitenkaan suoraan sanottuna kerää aplodeja muilta ihmisiltä. Jos miettii eri ammattien arvostusta, sellaiset ammatit kuin esimerkiksi lääkäri tai opettaja synnyttävät automaattisesti positiivista myhäilyä monissa ihmisissä. Mitä minulla olisi lääkäreitä tai opettajia vastaan? Ei mitään. He tekevät tärkeää työtä ihmisten hyväksi ja niin edelleen, vai mitä? Taiteilija kuitenkin jakaa mielipiteitä, eikä suurin osa palautteesta ole suopeaa. Jotkut eivät oikein tiedä, miten suhtautua. Onko tuo tosissaan? Onko se sen ammatti? Saako se siitä rahaa? Kuka sille maksaa? Miten se oikein elää? Eikö se siis tee ollenkaan töitä? Elääkö se mun verorahoilla? Suurin osa ihmisistä on tietämättömiä asiasta, eikä se ole heidän syynsä. Asenne tuntematonta kohtaan on kuitenkin, mitä on.

 

Yhteiskunnan passiivinen vastustus aiheuttaa tunteen, että pelkästään taiteilijana oleminen ja eläminen tässä yhteiskunnassa on valtava saavutus (ilman, että edes miettii, onko hyvä taiteilija). Tämän yritän muistaa aina, kun minusta tuntuu, etten ole riittävän hyvä.

Minusta tuntuu, että epäonnistun, kun kuuntelen liikaa, mitä muut sanovat tai jättävät sanomatta. On niin absurdia, että esimerkiksi työttömiä tarvitaan nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi (koska mitä tapahtuisi TE-toimistolle ja Kelalle ilman heitä työllistäviä työttömiä? - heistä tulisi työttömiä), mutta silti työttömiä pidetään huonompina kuin työssä käyviä. Sama pätee taiteeseen. Minkälainen maailma olisi maailma ilman taiteilijoita – innovaattoreita ja uuden keksijöitä? Olisiko taloja? Haarukoita? Elokuville, kirjoille ja musiikille saisi ainakin heittää hyvästit. Ei radiota, ei telkkaria, ei värikkäitä vaatteita (ei ehkä vaatteita ollenkaan), ei huonekaluja, ei astioita eikä liikennemerkkejä. Ei yrityslogoja, nettisivuja tai herkullisia ruoka-annoksia. Siinä sitten istuttaisiin alasti kannolla ja tuijotettaisiin kiviä päivät pitkät.